Kantapääastujien paluu

Kaikki tietty muistaa meikäläisen kantapääastuja-naapurit? Ne on sellaisia tyyppejä, jotka kävelee vaan ainoastaan kantapäillä. Tai siis ne oikeestaan juoksee. Juoksemisesta kuuluu kauhee möykkä, tosin ne kyllä möykkää muutenkin. Ihan vastaavat tapaukset on tosi harvinaisia, oon kuullut.

Emäntä sanoo, että tommoset möykkääjät on ihan puusilmiä. Mutta mä kyllä luulen, että niillä on puujalka. Ehkä se kolina johtuukin siitä? Tai ehkä niillä onkin puusilmät ja puujalat, koska ne on merirosvoja..? En tiedä ketään, kenen naapurissa asuis merirosvoa. Oikeestaan se ois aika siistiä, jos ne ei möykkäis niin paljon. Merirosvot on kuulemma aika kovaäänistä sakkia.

Mun teoriaani puujalasta tukee myös se seikka, että meidän talon siivooja kertoi niiden tyyppien hanganneen jaloillaan lattiaan hirveitä rantuja. Oon aikamoinen Sherlock, kun osaan päätellä tämmöiset asiat näin hyvin. Se tietty auttoi päätelmiäni, kun siivooja antoi mulle namia. Sillä on aina namia mukana, koska se on koiraystävällinen siivooja. Vähän niinkuin mulla on koiraystävälliset valjaat. Haluaisin kauheesti auttaa sitä siivoojatätiä sen hommissa, mutta muori ei anna lupaa. Mun mielestä on ihan turha valittaa, ettei miehet osallistu siivoamiseen, jos ei anna mun kaltaisten innokkaiden nerojen harjoitella sitä yhtään.

Mummon huono heittokäsi ja muuta löpinää

Tänään toi muori kohteli mua julmasti. Ei siinä mitään, ettei syötä mulle joka päivä nakkeja ja muuta oikeaa ruokaa, mutta ettei edes puuroa antanu! Meillä oli muka jauheliha loppu ja se pystyi hakemaan sitä vasta illalla kaupasta. Ai jaa! Eikös muka kaupat ole päivisin auki vai? Musta tuntuu, ettei se kertonu ihan kaikkea.

Niinpä jouduin säälittävään tapaan värjöttelemään pelkän kuivaruoan ja namipalojen avulla koko päivän. Eläinrääkkäystä sanon minä! Kaltaiseni pieni ja nerokas koira tarvitsee runsaasti ravintoa elääkseen, ei mitään kämäsiä nappuloita. Onneks toi eukko tajus virheensä ja toi mulle illalla lohdukkeeksi myös maksalaatikkoa. Ei se taidakaan olla ihan niin tyhmä miltä näyttää.

Tyhmyydestä puheenollen, meinasin melkein unohtaa shokeeraavan kokemukseni viikonlopulta. Nääs kun meitsi oli mummolassa riekkumassa ja mulla oli mukana mai presöös frisbeeni. Se on maailman parhain ja arvokkain lelu. No, meitsi sitten päätti jalomielisesti luopua siitä ja annoin sen mummolle, jotta se heittäisi sitä pitkin pihaa. Mummot on siinä tosi hyviä…yleensä. No, tällä kertaa se ei menny ihan kuten olisin suunnitellut. Nääs kun mummon heittokäsi oli hiukkasen epäsuora, elikkäs vino, ja se viskasikin sen mun arvokkaimman aarteeni talon katolle! Siis oikealle katolle!

Järkyttävää!

Mun pieni sydämeni meinas ihan pysähtyä, kun näin suurimman ja kalleimman lättyni katolla. Siellä se vaan killui ja iloisesti köllötteli lumen päällä.

Onneks toi mun emäntä ei oo ihan hirveen torvi, vaan se sai idean. Se keksi ihan itse, että sinne katolle voisi vaikka kiivetä tikapuilla. Tikapuut on sellaiset puiset tai metalliset vempeleet lyhyitä tyyppejä varten. Niinpä se eukko kiipesi katolle ja mä seurasin koko ajan toimitusta virallisena valvojana. Jos se ei ois saanut sitä alas sieltä, niin olisin istunut siinä varmaan niin kauan, että mun hanuri ois kasvanut sammalta. Mun ei tällä kertaa tarvinut ruveta ihan niin radikaaleihin tekoihin, mutta pitää varmaan vastaisuuden varalta muistaa tämmöinenkin mahdollisuus ja huomata ottaa sammalsyöppöä messiin. Eihän sitä tiedä, minne se muori mun frisbeeni seuraavan kerran heittää.

Sokkorehvit punapään kanssa

Toi emäntä jaksaa aina yllättää mut. Tänään se oli keksiny, että jospa veis meitsin sokkorehveille. Oonhan mä jo ollu aiemminkin rehveillä, esim.  Pampulan kanssa silloin syksyllä. Eli oon kyllä aika konkari sen suhteen. Mut silti vähän jännitti.

Onneks vastassa oli aika nuori punapää, kääpiömäyris Chili. Se oli aika hottis pimatsu, vaikka vähän nuori mulle. Ei se ollu vasta kuin 9kk vanha. Mä näytin ihan jättiläiseltä sen rinnalla, vaikka toisaalta, mähän oon aikas raamikas miäs. Se selkeestikin idolisoi mua, kun se koko ajan seuras mitä mä teen. Mä näytin sille uutta hienoa risua, ja juoksin sen edellä joka paikkaan. Sit me loppumatkasta vähän painittiin.

Mä olin lenkin jälkeen ihan rätti, vaikka mulla onkin superhyvä kunto. Mut noi naiset saa kyllä miehen nopeesti väsyneeksi. Ne roikkuu koko ajan kaulassa, seuraa perässä ja yrittää saada painimaan. Se on rasittavaa jopa näinkin atleettiselle urholle. Muori sanoo, että me voidaan joskus toistekin treffata se pippurinen pieni neiti. Kyllä se mulle käy, kun ei se yrittäny ees syödä mun sapuskaani.

Muorin oivalluksia

Minä jo luulin, että tuo eukko lakkaisi puuhaamasta kaikkea hämärää meikäläisen kustannuksella. Olin väärässä. Eikö muka riittäisi, että mulla on omat kotisivut ja joudun kirjoittamaan päiväkirjaa? Se on musta aika tyttömäistä puuhaa ja mun katu-uskottavuuteni karisee.

No, nyt se alko puhua jostain lokista, joka laitetaan nettiin. Hmmm. En ole mikään lintuharrastaja, mutta talitintit ovat kyllä ihan kivoja. Oliskohan se lokki kans jotain syötävää..? Emäntä sanoo, että sit mun ääni tulee paremmin kuuluville. Ahaa. Eikös muka riitä, että mä tänäänkin haukuin sille joen jäällä oikein kovaan ääneen? Miten lujaa noi oikein haluaa mun ääntelevän?

No, jos se lokki on jotain syötävää, niin kyllä mä voin sille pari kertaa haukahtaa. Mut jos se maistuu ihan kakalle – siis sellaiselle pahalle kakalle, eikä esim. jäniksenherkkupapanoille – niin sit kyllä lopetan kokonaan. Päiväkirjan kirjoitus on oikeesti ihan hanurista. Mun kivekset voi alkaa surkastua, jos saan liikaa vaikutteita pimatsuista. Ja mä oon sentään koko kylän raavain uros!