Luottoystävä

Nyt se on todettu, olen todellinen muorin luottoystävä! Ihan kirjaimellisesti.

Nääs kun mun julkkisarvo on kohonnut koiramaailmassa niin kovasti, että tartten jo melkein manakerin. Manakerit on semmoisia tyyppejä, jotka hoitaa toisten asiat niiden puolesta. Niin että muori on vissiin meitsin manakeri. Ainakin se laittaa mulle ruokaa, selittelee mun puolesta mun tekemisiäni ja siivoaa mun kakat jalkakäytävältä. Tosin mun mielestä se kakkojen siivoaminen on aika sairasta. Mä en todellakaan itse siivoais mitään kikkareita. Yäks. Hyppäisin vaan yli ja sillä siisti. Toisaalta, jos mä saisin päättää, niin se homma väännettäis aina siellä minne päivä ei paista eli pusikossa.

Mitäköhän kaikki ajattelee, kun eukko seisoo pussi kädessä oikein odottaen, että mä saisin väännettyä tortut puskaan. Ne varmaan miettii, että “Onpas siinä nälkäinen nainen. Ei oo varmaan saanu lapsena syödä riittävästi kaninpapanoita”.

Niin että tällä päätelmällä muorin on oltava mun manakeri.

No, koska mä sit oon niinku SUPER-klubin pääjehu ja tän korttelin komein äijä, niin pitihän mun viimein saada oma edustustili. Ja kas kummaa, nyt mulla on semmoinen! Hähää! Se on oikeestaan muorin nimellä, mut selkeesti se on mun tili, koska tilin kortissa on mun kuva. Loogista. Vähänkö mä nyt saan kaikkia herkkuja kaupasta, kun kaupantädit tietää, että kaikki ostokset on toimitettava mulle! Tässä on kuva siitä mun uudesta kortista (ilman yksilöintitietoja, toim.huom.)

Valokuvatorstai

Valokuvatorstaissa saadaan tänään inspiksiä kukkasista.

“Oliverille kukat ovat aina olleet paitsi rakkauden, myös elämän ruokaa. Kukat joita voi katsella ja haistella, joiden kanssa voi elää niiden lyhyen elinkaaren ajan, ne ovat oma nautinnon lähteensä, loputtoman antoisa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät rakasta kukkia tai pitävät niitä vain somisteina, kuten koristetyynyä tai jotain Hummelin posliinihahmoa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka pahoinpitelevät kukkia saadakseen uutetta jota sitten hierovat ihoonsa kuin sotasaalista ja jättävät jälkeensä teurastettujen kukintojen raatoja. Hän tietää että nämä ovat äärimmiäisiä, dramaattisia näkemyksiä eikä siksi puhu niistä kovin usein, mutta häntä ihmetyttää, että maailmassa jossa mielihyvä on niin vähissä, ihmiset eivät näe kukkia osana ratkaisua, eivät tajua että oppimatta jäänyt läksy niiden ihanuudesta erottaa ihmiset toisistaan, ihmiset ja maan toisistaan, ihmiset ja iankaikkisen toisistaan.”

Jean Hanff Korelitz, Valkoinen ruusu (Tammi 2006, suom. Laura Jänisniemi)

Pitääkö tähän vielä lisätä jotain?

Idioottinen kaksoseni!

Kääk, mä oon ihan varma, että näin mummolassa mun kaksoisolentoni!

Nääs kun mä olin mummolassa syömässä makkaraa, elikkäs niinku lihadieetillä, niin toisella puolella peltoa menikin ihan samanlainen koira kuin mä! Se haukkui mulle ihan samanlaisella äänellä ja näytti ja kuulosti melkein niinku multa. Isäntäkin sanoi, että se on ihan samiskoira mun kaa. Tää on tietenkin tieteellinen mahdottomuus, koska oon maailman komein ja sillee. Mut teoriassa…

Tän meidän samanlaisuuden varmisti vielä se, että kun mun ois kauheesti tehny mieli mennä rökittään sitä, niin sekin ois halunnu tulla rökittään mua! Uskomatonta. Se haukkui ja halusi mun luo, kun sen emäntä roikkui remmin toisessa päässä. Ja mä tuijotin sitä ja haukuin ihan vähän makkaran syömisen väliajalla. Makkara kun nyt on kuiteskin tärkeempi juttu kuin satunnaiset kaksoisolennot. Se oli ihan yhtä ihmeissään miedän idioottisuudesta, joten se tuijotti mua vielä toisella puolella peltoakin.

Mua jäi tää asia vaivaamaan niin paljon, että tuijotin pitkään sinne pellolle niiden jo mentyä.  Oon nyt melko varma, että jossain tuolla on olemassa mun idioottinen kaksoseni. Me ei ehkä olla samoista vanhemmista, mutta ollaan silti tosi idioottisia. Onkohan sillä kaksosella yhtä isot aivot kuin mulla? Entä tykkääkö se frisbeen heittelystä? Tai vielä tärkeämpää,  tykkääkö se papanoista? Voih, ajatus ihan riivaa mua!

Ötököitä pötsiin

Tuli vaan mieleeni, että voiskohan pieni valkoinen koira elää pelkästään ötököitä syömällä? Tai siis silleen, että ottais aina välillä vähän lintupaistia?

Nääs kun mä näin tänään tosi oudon ötökän! Se oli ihan musta ja pieni ja vilkas, sekä erittäin maukkaan näköinen. Harvinaisen mielenkiintoinen öttiäiseksi. Yleensä mä en oikein tykkää ötököistä, koska ne voi olla amppareita. Kaikki surraavat voi olla amppareita, joten niitä kantsii mennä pakoon muorin sylkkyyn. Sylkky on ehkä maailman paras paikka, jos amppari tai tappajakärpänen uhkaa. Muorilla kun on aika isot kädet, niin se voi tarvittaessa litata kaikki itikat.

Niin että mistä sitä sitten tietää, mikä ötökkä on hyvä ja mikä ei? Jos ne vaikka maistuu ihan sonnalle, niinku sittisontiaiset?

Ja sitten välihuomautuksena mä ottaisin mielelläni vinkkejä räkättirastaiden pyydystämiseen. En koskaan saa niitä kiinni, vaikka haukun niille jo kaukaa. Huudan, että “Pysähtykää, tämä on pidätys!“, mutta ei ne tottele. Enkä mä sit millään saa niitä kiinni! Turhauttavaa.

Mä oon ihan varma, että rastaat on aivan yhtä salaperäisiä kuin oravatkin. Niillä rastailla on selkeesti pahat mielessä, kun ne liikuskelee mummon perunamaalla. Ehkä niiden nimi on sen takia “rastas”. Se “rasta” on niinku semmoinen humppatukkainen tyyppi, jolla on mieltälaajentavia ajatuksia. Ja laulurastaat on niinku lintumaailman banjonsoittajia. Vanhoina rastaista tulee rastafarfareja eli rasta-pappoja. Oon tästä melko varma.

Jos jollain on viksuja ajatuksia koskien ötököiden syömäkelpoisuutta tai sit neuvokkaita ohjeita rastasjahtiin, niin otan niitä mielenkiinnolla vastaan.

Lääh puuh!…ja norjan peruskurssi

Kuuma! Siis ihan sikakuuma! Joku on nyt unohtanu säätää paikallista termostaattia, koska meillä on tänään ollu aivan sikamaisen lämmin. Ja mulla etenkin, koska oon niin kuumaverinen yksilö muutenkin. Mut se vaan johtuu mun erityisen hyvistä pattereista, jotka toimii aurinkoenergialla.

Tää on varmana joku salajuoni, koska mun ninjakoulunikin meni ohi kuumuuden vuoksi. Muori kun sattui saamaan karseen päänsäryn tosta kuumuudesta ja se ei oo kauheen hyvä juttu. Eikä se päänsärky sinänsä mitään haittaa, mut kun isoissa säryissä muori alkaa aina puhua vierailla kielillä. Se menee yksinään vessaan puhumaan posliinipöntölle. Se osaa ainakin norjaa ja sit jotain byrjökieltä. Byrjökielen tervehdyssana on “Byyyrrrjö”, koska se lausutaan aina ekana. Oonkin päätelly, että pöntön on oltava jotakuinkin puhelinta vastaava aparaatti. En kyllä uskalla kertoa siitä kenellekään, kun musta tuntuu, ettei pöntön toisessa päässä oo ketään. Tai ehkä siellä on Hänkii tö Krismaspuu, oon kuullu juttua.

Tällä kertaa muori ei vielä tapaillu vierailla sanoilla, mutta se valitti koko ajan. Aikamoisia ruikuttajia noi ihmiset. Jos ei oo talvi ja liian kylmä, niin sit on kesä ja liian kuuma ja päänsärky ja byrjökieli.