Hangoitteleva pieru

Mun vatsasta kuului viime yönä pelottavaa älämölöä. Olin jo melkein varma, että kyseessä oli lapamadon avunhuuto. Mut sit mä muistin, että muorihan ruokki mun lapamatoja viime keväänä matolääkkeellä, joten ei niillä pitäis olla mitään hätää. Ja tän takia se vasta pelottava ääni olikin.

Se ääni oli semmoinen kiertävä ja kupliva. Emäntä sanoisi, että pieru kiersi eikä tiennyt kummasta päästä tulisi ulos. Enkä mä ees uskaltanu paukauttaa, kun en tienny että mitä sitten tapahtuisi. Jos se juttu haluaiskin tulla etupäästä ulos, mutta mä pinnistäisin sen takapuolesta, niin mitä sitten tapahtuisi? Räjähtäisinkö mä hangoittelevaan pieruun? Ja mistä mä saattaisin ees tietää oliko se pikku paukku vai ehkä joku alieni mun vatsassa?

Niinpä mun oli pakko hakea apua. Ja mistäs muualtakaan sitä vois hakea kuin muorin luota. Siispä menin istumaan sen sängyn viereen heti neljän jälkeen yöllä ja inisin vähän. Ja emäntä aina herää mun ininään. Se nosti karvaista päätään ja kysyi että mikä mulla on hätänä. Ja kun en mä osannut sanoa että “pieruhätä tai ehkä alieni-invaasio“, niin mä hyppäsin sen sänkyyn ja tärisin vähän. Koska munhan on täristävä aina jos mua pelottaa. Mä kun oon vaan pieni eläin.

Onneks muori ymmärsi mistä tässä on kyse ja se otti mut kainaloisekseen ja rapsutteli mua. Rapsuttelu on parasta lääkettä melkein mihin vaan. Ja mua ei enää pelottanut! Kyllähän mulla vieläkin ääniä kuului, mutta muori suojeli mua pahalta alienilta mun vatsassa. Ja sit se varmuuden vuoksi vei mut pisulle pimeään yöhön. Eli kannattava reissu!

Mutta nyt mua jäi vaivaamaan, että mistä semmoisia ääniä on mun vatsaan päässyt? Miten mä voin estää niitä kuulumasta uudelleen? Isäntä sanoo aina, että “on rumaa ruokaa kun tulee rei´älle huutelemaan“. Tarkoittakohan tää sitä, että mun pitäis ehkä katsoa vähän tarkemmin mitä laitan suuhuni? Eiks lihadieetti enää kelpaa? Kääk!

Järkyttäviä väitteitä

Kuulin taannoin tosi järkyttävän väitteen. Siistinä ja komeena miehenä oli tosi vaikea sulattaa tuntemattoman hiipparin kommenttia, jonka mukaan kaikki koirat haisee! Siis muka löyhkää! Ja vielä ällöttävälle.

Eikä varmana muuten oo totta. Mä en ainakaan haise.  Mitä nyt välillä tulee tuhnaistua pieniä salapoliisipaukkuja. Mutta ne on asia erikseen. Mun perushaisuni ei oo ollenkaan ällöttävä eikä todellakaan lemuava. Mä kuulemma tuoksun ihan nallekarhuille ja suukoille. Jos mä oikeesti haisisin, niin eiköhän mun nimeni olis Pierre LéMuaa, eikä Tahvo.
Väite oli siis paitsi pöyristyttävä, niin myös täysin outo. Miks muka koirat haisisivat? Onks niissä jokin erityisen paha haisu verrattuna vaikka hikisen nihkeään ihmiseen? Mä en todellakaan ymmärrä. Eihän koirat ees hikoile, me vaan läähätetään! No okei, täytyy toki myöntää, että on mun läähätyshenki kerran haissu aika pahalle emännänkin mielestä. Mutta se vaan johtui siitä, että mä vähän maistoin miltä ihmisen kakkendaali maistui. Emännän henki ei myöskään haissu kovin kaksiselle, kun se huusi mun naaman edessä pää punaisena jotain sonnansyömisen kiellosta ja niin edespäin. Pah.

Mutta sitä mä en ainakaan ymmärrä, että miks vanhat ja vähän nuoremmatkin mammat käyttää aina semmoista peittävää haisua, jos ne muka haisee hyvältä! Repikää siitä huumoria. Riittävän pahanhajuisille naisille ja miehille on olemassa oikein kauppoja sitä varten, että voivat etsiä itselleen riittävän vahvan haisun oman lemunsa tilalle. Ne varmaan haisee luonnostaan kuin vanhat kärpänraadot. Ja kyllä ne haisee vielä kadullakin, kun sitä uutta löyhkää on pitänyt valella niiden päälle oikein litrakaupalla. Silloin sitä miettii, että onpas vaan mukavaa haista luonnostaan nallekarhuille, kun ei tartte ainakaan mitään peittohaisua kaupasta ostaa.

Siin’ on out sekä in…

…se on viksu vekotin!

Tai ainakin mä luulen niin.

Nimittäin tapasin eilen mitä kummallisemman jutun. En ollu koskaan aiemmin nähny mitään moista. Ja mä sentään oon nähny jos jonkinlaista juttua.

Se näytti aika isolta öttiäiseltä ja sillä oli oudon näköinen naama. Ja sit sillä oli sarvet, niinku öttiäisillä yleensä on. Ja se liikkui meidän lattiaa pitkin. Mutta eipäs se ollutkaan mikään tavallinen ötökkä. Nääs kun tavisötökät ei yleensä pidä pimputtavaa ääntä, paitsi ehkä jos olis joku soittajaöttiäinen. Niinpä mä päättelin, että kyseessä on oltava joku todella harvinainen eliö, tai ehkä jopa vekotin.

Mä en nyt oo ihan varma, että olikohan se sittenkään elävä, koska se surras aika hassusti. Mutta luultavasti siinä oli jotain elävää piirrettä, koska sitä öttiäistä seuras pienempi öttiäinen eli ötökkälapsi. Ja ötökkälapset jos mitkä osoittaa, että kyseessä on melkein niinku elävä juttu. Se oli mielenkiintoista! Mä tuijotin sitä vaikka kuinka kauan, ja mieli teki vähän maistaakin. Mut muori sanoi, että ei saa purra pikku ötökkälasta. Sitä äitiötökkää en ois uskaltanutkaan, kun se oli niin vihreä. Ja vihreä on kasvisten väri. Onkohan nää öttiäiset kovinkin harvinaisia? Mistä mä tiedän, onko toi nyt elävä vai viksu vekotin? Entä jos se palaa takaisin, mitä mä sitten teen? Riittääkö jos mä pissaan sen päälle, vai tartteeko olla jotain vahvempaa tököttiä?

Työnteosta ja sensellaisesta

Mä en todellakaan ymmärrä, että miks ihmessä ihmisten on aina mentävä töihin. Ja vieläpä joka päivä! Siis eikös muka riittäisi, että ne vaan välillä kävisivät kääntymässä siellä?

On ihan tylsää, kun ei voi koko päivää laahustaa niiden perässä ja katsoa, että mitä ne milloinkin puuhaa. Mä niin tykkään olla avuksi. Oon tähän mennessä opetellu mm. leipomista, sähkötöitä, tietsikan korjausta ja siivoamista. Niin ja sit mä oon tosi hyvä kaivaan perunoita. Luulis nyt, että noilla taidoilla pääsisi ees mukaan sinne töihin, mut ei! Ei ollenkaan.

Meidän siivoojalla on välillä koira mukana töissä. Se koira odottaa sitä niin kauan, että siivooja saa siivottua. Pitäisköhän meidänkin emännän ruveta siivoojaksi, niin mä pääsisin sen kaa töihin? Niin ku mä kerran osaan jo valmiiks siivotakin. Tietty joku muukin toimi kävisi, jos vaan saa ottaa koiran mukaan. Paitsi että opaskoiraksi mä en kyllä halua, vaikka toi muori aika sokea jo onkin.

Teletappi emäntä

Oon ihan varma, että meidän emäntä on teletappi.  Nääs kun oon jo pidemmän aikaa veikannut, että se osaa kommunikoida ajatuksen voimalla. Ainaskin se osaa lukea mun ajatuksia ja sitähän teletapia on. Ja se on jo paljon, koska mä sentään ajattelen hirveästi. Mua on pitkään ihmetyttänyt esim. se, että mistä muori tietää että mä havittelen sen sapuskaa, jos mä vaan istun vieressä ja katselen vähän sinnepäin?

No, tänään se varmistui.

Kaikki alkoi siitä, kun muori tuli takaisin töistä. Se tulee tällä viikolla todella kummalliseen aikaan, koska isäntä on ihan just neljä tuntia aikaisemmin lähtenyt. Normaalisti muori tulee erilaiseen aikaan. (Vai tuleeko? toim. huom.) Niinpä mä joka päivä luulen emäntää rosmoksi. Ihan joka päivä. Ja koska mä oon vaan pieni valkoinen eläin, niin rosmot vois syödä tai ryövätä mut halutessaan. Siksipä en koskaan mene emäntää vastaan ovelle, vaan luimin vaan niiden sängyllä jännäkakka pöksyssä ja odotan rosmoa. Ja joka kerta emäntä tulee makkarin ovelle ja kurkkaa sinne sanoen: “Senkin pöhkö koira, luulitkos mua rosvoksi!” Ja sit kun mä näen että sehän olikin vaan muori, niin mun häntä alkaa vispata ja mä meen riemuissani sitä vastaan. Mut mistä ihmeestä se voi tietää, että mä oon makkarissa sängyllä rosmoa piilossa? Selvää teletapiaa.

En muuten taida olla kauheen hyvä vahtikoira. Mut ei SUPERnerojen tarttekaan vahtia taloa. Niiden tehtävänä on ajatella viisaita ajatuksia.

Ja tänään mä sain todella nerokkaan idiksen. Nääs kun me oltiin muorin kaa oltu kolme tuntia metsässä ja mulla alkoi olla kauheen kuuma. Mulla on aina kauheen kuuma, mutta nyt oli erityisen paljon. Olin just juonu kupista vettä, kun sain sen idiksen. Niinpä mä rymistelin vauhdilla pusikkoon. Eikös mennyt kuin pari sekuntia, kun muori seisoa töllöttää ja huutaa, että “ethän mennyt uimaan?“. Ja sitten se rymistää sinne mun nerokkaan uimalammikon vierelle ja alkaa mouhota jotain jostain kuralätäköstä. Siis miten se saattoi tietää, että mä menin uimaan kun olin poissa vaan kaks sekuntia? Eikä siinä vielä kaikki.

Me sit jatkettiin matkaa, ja muori käänsi selkänsä mulle. Samalla se sanoi, että “Etkä varmana mee hiekkaan kierimään.” Mut mäpäs olinkin jo ehtinyt aloittaa ja olin yltä päältä hiekassa. Vähänkö mystistä! Miten se saattoi tietää?

Voisinkohan mäkin opetella teletapiksi? Jos oikein harjoittelisin, niin osaisinko lukea ajatuksia vaikka ruoasta tai seuraavasta lenkistä? Olisko vähän vinkeetä!