Pork-ank-hamon

Viime viikolla emäntä antoi mulle maistiaiseksi miniporkkanan. Miniporkkanat on semmoisia pieniä ja oransseja, ja ne maistuu ihan hyvälle. Ne on varmana joku ihan oma lajinsa, koska en oo vielä muuttunut tytöksi vaikka ne selkeesti on jotain rehuja.

Yleensä me syödään muorin kanssa ne porkkanat kahteen pekkaan ihan helposti. Meitsi ottaa oman osingon mikä verottajalle kuuluu, ja litrahuuli emäntä syö loput. Niitä ei jää yhtään minnekään ylimääräisiksi.

Mut tällä kertaa kävikin niin hassusti, että muori sattui antamaan mulle pyöreän porkkanan. Ja nääs kun porkkanat on yleensä aika pitkulaisia. No, enhän mä voinut niin harvinaislaatuista rehua syödä. Päinvastoin, leikin sillä ihan into piukassa, kun se oli ihan niin kuin pieni oranssi pallo. Heittelin porkkanaa pitkin lattiaa ja tanssin sen ympärillä kuin Tittelintuure.

Muori sai kuitenkin semmoisen käsityksen, että mä olisin syönyt sen porkkanan. Koska mä söin kaikki muut porkkanat ja vähän enemmänkin. Mut sepäs olikin väärässä. Nimittäin mä olin ihan vahingossa käyttänyt porkkanaa julmiin tieteellisiin kokeisiin! Pieni Pyöreä Porkkana oli muutaman päivän unohduksen jälkeen muuttunut ihan oikeaksi muumioksi! Maailman ensimmäinen Pork-ank-hamon!

Enhän mä tietenkään imenyt siltä porkkanalta aivoja nenän kautta tai muuta ällöä. Mä vaan jätin sen sinne odottamaan mun tanssini jälkeen ja kappas miten kävi! Tieteellinen läpimurto koiramaailmassa!

Emäntä vähän ihmetteli, että mikäs kumma oranssihko kökkäre se tuolla nurkassa oikein lojuu. Ja sitten se otti sen käteensä ja ihmetteli vielä lisää. Siinä vaiheessa mä muistin, että siellähän se on se mun kauan sitten kadonnut porkkanani. Olisin mielelläni vienyt sen näytille elintarvikemuseoon, mut emäntä sanoi että Ruokavarasto on jo kiinni. Taas musta tuntuu, ettei mun nerokkuuttani arvosteta tarpeeksi.

Hyväkarvainen Tahvo

Mä oon kyllä oikea onnenpoika! Nimittäin eilen mä löysin ihan Maailman Parhaan Kepukan! Että mulla on tuuria.

Nääs kun oltiin muorin kaa kävelyllä ja sit vastaan tupsahti yllättäen Maailman Paras Kepukka. Siinä se vaan olla möllötti keskellä tietä. Odotti varmana mua. Se oli tosi mehevän muotoinen, sopivan tömäkkä ja harmaa. Ihan just mulle passeli.

Niinpä mä otin Maailman Parhaan Kepukan mukaani. Ja kannoin sitä läpi tuulen ja tuiskun, läpi harmaiden kunnan vuokratalojen ja juoppolalleja kuhisevien pusikoiden. Kannoin sen ihan kotiin asti. Kotiovella muori sanoi, että Maailman Paras Kepukka ei pääse meille sisälle asti. Nyyh…mikä pettymys!

No, onneks olen ovela poika ja mä jätin sen Kepukan odottamaan mua aika lähelle ovea. Ja siellä se uskollisesti mua odotti. Koko päivän ja yön. Se kesti ankarat Turun olosuhteet ja hirvittävän öisen kylmyyden.

Joten, tänään kun muori vei mut uudelleen iltapäivälenkille, niin mäpäs otin Maailman Parhaan Kepukan mukaan. Hain sen sieltä ihan itse ja kannoin sitä koko meidän tunnin mittaisen lenkin ajan. Ja sit mä jätin sen samaan paikkaan kuin eilen, kun emäntä taas sanoi ettei se voi tulla sisälle asti. Höh.

Kyllä mä oon ihan varma, että tän on oltava sitä kuuluisaa karvaa. Kun emäntä aina sanoo, että “se on selvää karvaa“, kun joku asia on ihan niin kuin tarkoitettu tapahtuvaksi. Ja toisilla on kuulemma parempi karva kuin toisilla. Ja mulla se vasta hyvä karva onkin, oikein kiiltävä ja tuuhee.

Kantapääastujien kosto, osa n+1

Kuten kaikki varmasti tietää, meikäkoiran yläpuolella asustaa se kantapääastujien perhe. Perhe, joka ei varmana ole kuullut hipsuttelusta tai hiipimisestä, saati sitten hyssyttelystä.

Meikä on melkein oppinut äänettömäksi kerrostalokoiraksi, mutta kantapääastujat on poikkeus. Nääs kun ne pitää käytävässä semmoista älämölöä, että pienen koiran on ihan pakko älähtää! Emäntä sanookin, että “jaahas, naapurit tulee kotiin”, kun meitsi huutaa kimeällä mutta miehekkäällä äänellä väy. Mä vaan tunnen nahoissani, että just niille on pakko huutaa väy, vaikka mitä sanottaisiin.

No, vähän aikaa kantapääastujat ovat olleet melkein hiljaa. Siis melkein. Nääs kun aamuisin meitsin uni keskeytyy ikävästi niiden huutoon ja möykkään. Ne on varmana ottaneet mallia meitsin hienosta väy-haukusta, koska se yksi niistä huutaa aina ihan pirun lujaa ja koko ajan. Ja sitten se toinen alkaa huutaa sille yhdelle ja sitten ne molemmat huutaa. Ja meitsin väy on aika pientä siihen verrattuna. Niin, ja päivisin ne huutavat suurinpiirtein pari tuntia putkeen, sit kun ovat ensin huutaneet käytävässä ja kolistaneet kaikkia rappukäytävän kaiteita. Se on mun mielestä aika epistä, koska emäntä on kieltänyt mua edes menemästä rappuihin killumaan. Miks ne saa killua, mut mä en?

Meitsi jo alkoikin ihmetellä, että miksei ylänaapurista kuulu paljon yhtään mitään 24/7. Ehkä ne on sairaita tai jotain? Jos niillä on vaikka suu ja sorkkatauti, joka estää huutamisen ja juoksemisen? Tai ehkä niillä on penikkatauti?  Mut sepäs olikin vaan ovela juoni! Nimittäin nepäs oli keränneet energiaa jaksaakseen siivota ja möykätä myöhään yöhön. Se on aika kummaa. Miks joku haluaa imuroida melkein puolenyön aikaan monta kertaa viikossa?

Tulikin tässä mieleen, että voisko kantapääastujat olla vampyyreja? Kääk! Nääs kun kaikki tuntomerkit täsmää: ne elää pitkälti öisin ja pimeällä, ne tykkäävät rääkyä kuin lepakot ja sit ne pelottaa pieniä koiria. Niin, ja emäntä ei halua kutsua niitä meille. Vampyyri, ihan selvästi. Mut jos ne on vampyyreja, niin voiko ne syödä pieniä koiria? Erityisesti valkoisia? Aaargh! Pitääkö mun nyt syödä tavallista enemmän valkosipulia? Auttaako kebabinliha vampyyreihin?

Persjalkainen

Meidän emäntä on persjalkainen. Se sanoo niin ihan itse. Persjalkainen on semmoinen tyyppi, josta ei oikein tiedä missä jalat alkavat ja persaus loppuu. Ja meidän muori on ainakin semmoinen, koska sillä alkaa kaula melkein suoraan persauksesta.

Niinpä mä ajattelin huomioida tän tosiasian. Ja siis mullahan on todellakin varaa pohtia tätä, koska oon itse niin ihanan täydellinen ja komee. Mulla tosin turbobuusterit alkaa niinkun suoraan selkärangasta, mutta ne onkin tosi mehevän näköiset reidet. Ja mun pylly on kuulemma hyvän muotoinen. Semmoinen mukavan pyöreä ja nallekarhumainen. Mä aina heilutan mun täydellistä häntääni ja pyllyäni niin iloisesti, että ihan koko koira heiluu korvista taaksepäin. Se on mukamas hassun näköistä.

Mutta takaisin asiaan, eli emännän persjalkaiseen olemukseen. Nääs kun se tässä yks päivä urputti kovin, että sen hanuri on mukamas levinnyt ja kohta se on kuin seitsemän leivän uuni. Ja sitten se yritti saada isännältä puristetuksi jonkinsorttista mielipidettä tähän ikävään tosiasiaan, mutta älykkäänä tyyppinä isäntä oli vaan hiljaa ja sanoi kaikkeen kyllä kulta. Eipä sinänsä, olis isäntä sanonut mitä vaan, niin ei se olis auttanut. Oikeastihan ihmisnaaraat kysyvät mielipiteitä mutta eivät siksi että haluaisivat kuulla niitä.

Niinpä mä aikani kuunneltuani päätin hiukkasen avittaa asiaa ja saada sen keskustelun etenemään jonnekin hyödylliseen suuntaan. Ja siksipä nousin takajaloilleni, hyppäsin muorin isoa persjalkaista hanuria vasten ja raavin sen messeviä kankkuja etutassuillani varsin kissamaiseen tapaan ja varsin kauan. Ihan niin kuin vinkkinä vaan, että “eikös vaikka mentäis lenkille senkin losoperse“. Enkä mä lopettanut raapimista edes sen jälkeen kun muori alkoi nauraa käkättää ja käski isännän katsoa mun erityislaatuista raapimistekniikkaani. Ja sitten ne käkättivät yhdessä. Kaiken päätteeksi muori lähti meikäpojan kanssa ulos, ihan kuten suunnittelinkin. Touché.

Valokuvatorstai

Valokuvatorstain aiheena ovat tällä kertaa kivet:

Meri ei anna armoa.