Dognapattu!

Meitsi joutui eilen yllättävän dognappauksen uhriksi!

Tai no oikeestaan se oli vähän mun omaakin syytäni, kun mä en oikein kuunnellu, mitä se SUPER-vaari mulle sanoi. Nääs kun me oltiin taas vaihteeksi remppaamassa siellä talolla ja vaarikin oli siellä. Ja sit kun SUPER-vaari oli lähdössä, se kysyi noilta tyypeiltä, että voiskohan Tahvo tulla messiin. Sit se kysy multa, että haluanko mä tulla sen mukaan. Ja tottakai mä halusin! Mä kun haluan kaikkia asioita, jotka liittyy seuraaviin sanoihin: ulos, mennään, pihalle, lenkille, lähdetään, mukaan.  Siis ruokajuttujen lisäksi. Välillä mä haluan myös sylkkyyn.

Niinpä mä lähdin ihan intsinä SUPER-vaarin mukaan. Ja mä menin ihan autoon asti, kunnes mä tajusin, että sieltähän ei päässykään ulos! Kääk! Mut oli dognapattu!

Onneks nappaajana oli toi vaari, koska se on hyvä syöttään mua. Olis kauheeta joutua napatuks perheeseen, jossa ei saa ruokaa tai leluja. Ja mä arvasin heti, että ruokaa on tiedossa, kun me saavuttiin tiettyihin liikennevaloihin tietyssä kaupungissa. Me oltiin menossa mummolaan! Mun lempparia!

Mummola on tosi hyvä paikka dognappauksen kohteille, koska siellä saa aina ruokaa ja leikkiä ja riekkua. Sen lisäks pienet valkoiset koirat saa nukkua mummon sängyssä ja mummo vie niitä pitkille lenkeille. Ja sit siellä on hienoja leluja ja saa paljon rapsutuksia. Mua ei hermostuttanu enää yhtään, kun tajusin, että sepäs onkin mun nappaukseni määränpää.

Mummo oli selvästi tilannu dognappauksen, eli se oli selvä palkkadognappaus. Mä arvasin tän, koska mummo oli varannu mulle paahtopaistia ruoaksi. Kotona saan liian harvoin paahtopaistia. Muutenkin se oli odottanu mua pitkään, sillä se helli meitsiä ihan kympillä. Sepäs oli hauskaa!

Ei ne mua ihan pysyvästi napannu, vaan niillä oli vaan halitankit ihan tyhjät. Sitä varten voi välillä tarttee tämmöisten terapiakoirien apua. Vastaavasti meitsi sai juosta ja riekkua kooooooko päivän sen sijaan, että olisin ollu tekemässä hurjan tylsää remonttia. Hyvin ajoitettu nappaus. Mut oli silti kiva tulla takaisin kotiin muorin ja isännän luo, koska ei ne pärjäis ilman meitsiä. Muorikin lullutti mua ja suukotteli mun pääni ihan märäksi. Mussa on selkeesti jotain tasapainottavaa energiaa, koska kaikki haluais halia mua. Isäntäkin sanoo, että oon sen voimaeläin. Ei siis ihme, jos kaikki rakastaa mua niin paljon.

Kyttäämisen ihmemaa

Kyttääminen on parasta mitä tiedän heti maksalaatikon jälkeen.

Kyttäämistä voi harrastaa yleensä semmoisissa paikoissa, joissa on ikkuna, kuten autossa tai talossa. Talot on parhaita, koska  niiden vierellä voi kulkea paljon ihmisiä ja sit siellä talon sisällä on kuitenkin ruokaa. Ruoka on tosi tärkeä osa kyttäämistä.

Mun mielestä on ihan mahtavan upeaa, että siellä uudessa talossa mä saan kytätä oikein olan takaa. Siis melkein kirjaimellisesti. Nääs kun välillä mä meen sanoon muorille, että se vois oikeestaan nostaa mut sylkkyyn kytikselle. Muori on tosi viisas – tässä asiassa – koska se aina arvaa, että nyt olis kyttäyskeikan aika. Se kysyy multa että haluanko mä sylkkyyn. Ja tietty mä haluan! Niinpä mä nousen aina kahdelle jalalle, että se sais paremmin nostettua mun painavan ja lihaksikkaan ruumiini ylös.

Sitten kun muori on saanu kammettua mun erittäin bodatun ja todella timmin vartaloni ruipeloille käsivarsilleen, mä aloitan kyttäyksen. Paras kyttäysasento on se, kun muori pitää kättä mun takapuolen alla, ja mä voin renkkua sen toisen käden yli ikkunaa kohden kaula pitkänä. Mä aina höristelen korviani ja kallistelen päätäni, koska se auttaa kohteiden seuraamisessa.

Jos emäntä ei oo auttamassa, voin kytätä myös ovessa olevan ikkunan läpi. Se on ihan selvästi mulle tarkoitettu ikkuna.

Kerran mä näin tosi mielenkiintoisen jutun, kun semmoinen mies käveli pitkin parkkipaikkaa laukku kädessä. Se oli tosi jännää! Ihan niinku olis seurannu jotain elokuvaa livenä. Mihin se mies menisi? Meniskö se autolle, vai ehkä talolle? Entä sitten, mitä sitten tapahtuisi! Meinasin kuolla jännityksestä. Ihmiset on kyllä tosi kiinnostavia kytättäviä. Sen takia varmaan ihmisetkin kyttää toisiaan. Semmoisia ihmisiä sanotaan usein kyyliksi tai kerrostalokyttääjiksi, mut mä en oo kumpaakaan. Nääs kun meitsi on vaan vartiointialan ammattilainen, elikkäs Guru. Guru-kyttääjien ammattitaito perustuu tarkkaan syynäykseen ja kohteiden seuraamiseen.

Haluaisin synttärilahjaksi oman kyttäystornin sinne meidän uuden kodin pihaan. Nyt mulla on vaan semmoinen 10cm korkea grillitasanne, josta mä joudun kytistelemään kahdella jalalla aidan yli. Mistäköhän kaupasta sais tee-se-itse-vartiointitorneja ammattimaisille Guru-kyttääjille?

Tököttejä

Mä oon sanonut tän jo ainakin miljoona kertaa, mut sanon vielä tän kerran: ihmiset on outoja.

Nääs kun niillä on ällöttävä tapa laittaa naamaansa kaikenlaista tököttiä. En tiedä miks, koska luulis niiden olevan ihan tyytyväisiä naamoihinsa, kun niitä niin kauan peileistä ihastelevat. Meitsi ei tartte peiliä, kun mä tiedän olevani aina yhtä komee. Kerran mä tosin ihan hämmästyin, että oonko mä noin komee, kun katsoin matalalla olevaa peiliä. Mut olinhan mä. Komee ja vaatimaton!

Mut se ihmisten tökötti on aika kummallinen juttu. Välillä ne laittaa naamaansa semmoista rasvaa, jotta tulisivat ruskeammiksi. Ja välillä ne laittaa rasvaa, jotta eivät tulisi niin ruskeiksi. Ihan järjetöntä. Ja sit toisinaan emäntä laittaa silmiin mustat viivat, jotta ne mukamas näyttäis paremmilta. Vaikka ihan samanlaisiltahan ne näyttää, semmoiset tihrusilmät niinku sioilla ja ihmisillä yleensäkin on, vähän suttuisemmat vaan. Jotkut naiset tekee myös niin, että ne ensteks ajelee kaikki karvat naamasta pois ja sit piirtää uudet tilalle. Se on mahdottoman outoa. Aatelkaas ny jos meitsikin ajeltais kaljuks ja sit piirrettäis mulle uudet pilkut!

Jotkut ihmiset tykkää laittaa myös väriä niiden kalpeisiin kasvoihin. Mummokin laittaa aina huuliin punaista väriä, vaikka mä en ymmärrä miks. Ehkä se punainen auttaa niitä hahmottamaan, mihin naaman rei’istä pitää laittaa ruokaa. Kaikki ei ilmeisesti kuitenkaan osaa suunnistaa sen ruoan kanssa, kun oon kuullu, että toisinaan jotkut vetää herneet nenään.

Tai sit joillakin naisilla se puna huulissa voi olla varoitusväri esimerkiks pahanhaisuisen hengityksen varalta. Leppäkertutkin varoittaa myrkyllisyydestään punaisella, joten miksei se pätis tähänkin hommaan. Se muuten selittäis myös sen, miks toisilla on paljon tummempaa huuliväriä kuin toisilla. Olishan se kauheeta mennä vahingossa haistelemaan semmoisen ihmisen naamaa, jonka hengenhaju riittäis tyrmäämään armeijan.

Niin joo, ja sit on vielä nää haisuihmiset. Ne on semmoisia, jotka haisee tosi pahalle. Toiset haluaa ihan tahallaan haista kamalalle, sillä ne imeskelee semmoisia valkoisia tikkuja, jotka saa hengen ja vaatteet haisemaan ihan hanurille. Oikein tunkkaiselle hanurille. Ja sit taas toiset luulee haisevansa hyvälle, kun ne laittaa vaatteisiinsa pulloista uudenlaisia haisuja. Mut oikeesti jotkut haisut on niin kauheita, että ihan aivastuttaa. Voi tietty olla, että nää haisunlisääjät haisee oikeesti vieläkin pahemmille, mutta eihän siitä ota Erkkikään selvää sen löyhkäkerroksen läpi. Oon huomannu, että tää haisun laatu voi riippua myös pullon laadusta. Semmoisia juotavia, karhun kuvalla varustettuja pulloja nauttineet haisee usein vieläkin pahemmille kuin suikutettavia pulloja käyttäneet. Ne on varmaan jotain karhunhajua sisältäviä juomia.

Tästä kaikesta johtuen oon todennu, että on aika paljon mukavampaa olla komee koira, kun ei tartte kokea mitään ulkonäköpaineita. Oon joka tapauksessa ihan hiivatin hyvän näköinen ja tosi viisas ja älykäs ja vetävä. Ja sit mulla on mahtava luonne. Toisinaan tosin tekee mieli kokeilla jotain uutta, niinku esimerkiks huulirasvaksi nimettyä tököttiä. Mut sit kun mä tajusin, että eihän se ollukaan syötävää – niinku esimerkiks huulista tehty rasva vois olla – niin ei se enää mua kiinnostanu. Mut on se hyvä, että ihmiset voi rasvata niiden leipäläpeä aina silloin tällöin, niin menee eväät liukkaammin alas.

Intiaani-Joonas ja kielletyn palikan metsästys

SUPER-vaari oli tänään meidän vallatussa talossa auttamassa meitsiä remontissa. Me yhdessä asennettiin lattiaan semmoisia läpysköjä. En oikein tiedä, miksi siihen niitä pitää oikein asentaa, kun mun mielestä lattia on sellaisenaankin hyvä. Mut ihmisethän on outoja. SUPER-Vaari ei oo yhtä outo kuin toiset ihmiset, sillä se ymmärtää että pienet koirat tarvii paljon ruokaa. Kinkkupiirakka ja maksalaatikko on ihan oivallisia pienen koiran täysravintoja.

Siinä lattianlaiton tiimellyksessä SUPER-Vaari kaivoi taskustaan mystisen palikan. Palikka oli semmoinen puinen, neliskanttinen ja tumman ruskea. Se oli selvästi Kielletty Palikka. Vaari sanoi, että se on asennuspalikka niitä lattioita varten. Mut mä tiesin, että ei se mikään asennuspalikka ollut…

Nimittäin kun se palikka lumos meitsin. Meillä on talo täynnä erilaisia puupaloja ja rimoja, mutta tää oli erilainen. Siinä oli varmana jotain mystisiä taikavoimia! Mun oli pakko saada se, siis ihan pakko. SUPER-Vaari yritti vakuuttaa, että sepäs ei ookaan pienten koirien leikkikalu, mutta tietenkin se oli väärässä. Mun alter egoni Intiaani-Joonas haistoi palikan voimat jo kaukaa. Ja erityisesti, koska palikka oli Kielletty, mun oli pakko saada se. Jo palikan nimi, “Tiikki”, kuulosti siltä kuin se olisi jokin kauan sitten kadonnut aarre. Vaari oli varmana ryövännyt sen joltain alkuperäiskansalta.

Niinpä mä yritin saavuttaa Kielletyn Palikan kaikin keinoin. Tuijotin sitä kaukaa, kun SUPER-Vaari asensi pahaa aavistamattomana lattioita. Sittemmin hiippailin lähemmäs ja tuijotin vielä lisää. Teletapia ei tuntunut vaikuttavan tuohon lumottuun esineeseen. Isäntä tuli myöhemmin auttamaan asennuksessa, jolloin kökötin sen vierellä ja yritin harhauttaa antamaan mulle Palikan. Epäonnistuin surkeasti. Pääsin tosin pari kertaa nuolaisemaan sitä puupalaa, mut sinne se jäi, lattialle makaamaan. Tyypit käski mun häipyä paikalta monta kertaa, vaikka olisin vaan vähän kanniskellut sitä puuta ympäriinsä.

Mut onneks meikä ei oo eilisen teeren poika! Nääs illalla tuo hieno esine jäi vartioimatta, kun isäntä ja muori menivät alakertaan. Ja silloin meitsi iski! Nappasin Kielletyn Palikan ja kiikutin sen pikaisesti turvaan asentajilta. Vuhuu! Mikä riemuvoitto pienille koirille!

Harmi vaan, että isäntä oli selkeesti huomannu tän mun nerokkaan takaisinlunastusprojektini ja se ryöväs maailman arvokkaimman palikan mun suustani. Sanoi vielä, että SUPER-Vaari suuttuu kun saa kuulla Palikan tulleen varastetuksi Tahvon toimesta. Mahdankohan mä enää koskaan saada vaarilta maksalaatikkoa?

Asiantuntija

Meitsi ajatteli, että remontti ja talonvaltaus olisivat ihan pikkuhommaa. Mut ei se niin mennykään. Paitsi että noi tyypit hajotti siellä melkein niinku kaiken, niin sit ne vielä rakentaa kaiken uusik. Ja se kestää! Se kestää ihan liian kauan. Tosi kauan.

Päättelin, että se varmana johtuu siitä, kun noi ihmiset ei vaan osaa mitään. Ne miettii, että mitenköhän tääkin homma tehtäis, kun ovat niin tumpeloita. Vaikka ei toi isäntä ihan mikään turha jätkä oo. Se sentään osas laittaa paperia seiniin ja tosi hienosti vielä. Emännällä on paljon enempi opeteltavaa, koska se ei selkeestikään osaa laittaa maalia seiniin ilman että sotkee tukkansakin siihen. Tai mistä mä tiedän, vaikka joku uus trendi olis laittaa valkosia raitoja pää täyteen.

No enivei, tästä ihmisten kädettömyydestä johtuen ajattelin, että kai mun sit tarttee ruveta asiantuntijaksi. Mun suunnaton SUPERnerouteni ja mielettömän jättimäinen aivokapasiteettini vaan tukee sitä. Ja mä siis tarkoitan asiantuntijuutta ihan kaikilla mahdollisilla aloilla, alkaen nyt tästä remontoinnista. Asiantuntijaksi ei vaan ruvetakaan yhdessä yössä! Multakin on vaatinut monta päivää tutustua kaikkiin ihmisten touhuihin. Oon tutkaillut isännän naaman vieressä, miten oven karmin alta tongitaan erilaisia pikkuisia paloja pois. Ja sitten oon auttanut repimään vessasta muovimattoa pois. Tosin siinä vaiheessa kun oikeesti aloin hampailla repiä sitä, noi kehotti mua häipymään kun se ei kuulemma oo koirien hommaa. Mut mähän vaan tein niinku isäntäkin teki vierellä! On se kumma kun ei apu kelpaa.

Maalaamiseenkin mä oon yrittäny perehtyä, mutta jostain syystä muori huiskii mut aina kauemmaks maalitörköistä. No, onneks mä voin jättää maalaamisen pitkäkarvaisemmille koirille. Voin sit perehtyä entistä enemmän tähystämiseen ja kyttäyksen asiantuntijuuteen. On nimittäin tosi vaativaa kytätä naapureita kierreportaiden viidenneltä portaalta ikkunan läpi. Että vielä on matkaa asiantuntijuuteen! Silti odotan innolla aikaa, jolloin kaikki ihailee mun SUPERnerouttani ja huokaa venyvällä äänellä “Mikä asiantuntija“!