Kohtalokas harhautus

Olin tänään köllöttelemässä ihanaisella kevätnurmella, kun naapurin hemaiseva pikku tiipetinkoira tuli aidan taakse killittämään. Siellä se lirkutteli mulle isoilla ruskeilla silmillään ja tunki nenäänsä aidan raosta. Olin ihan myyty mies.

Niinpä ajattelin tehdä vaikutuksen neitiin näyttämällä sille muutaman hienon tempun. Menin maahan makaamaan ja esittelin tyylikästä kierimistä á la Tahvo. Se oli hieno näytös, vaikka itse kehunkin. Samalla hankasin naamaani nurmikkoon, koska se on aika vetävän näköistä.

Naapurin tiipettiläinen ei kuitenkaan ollu riittävän myyty meitsin taidoista, vaikka olin kyllä omasta mielestäni tosi hottis ja komee, niinku aina. Päätinkin pistää vielä vähän paremmaksi ja menin semmoisen kuusennäköisen härvelin taakse pissille. Tytöt tykkää, kun kirjoitan niiden nimen puihin ehdalla urealla. Ja tietty se tepsi, koska typy tuli aidan taakse kytikselle mitä mä kirjoitan.

Olin just kirjoittanut pusikkoon että “Tahvo tykkää…” kun se tapahtui. SE.

Enkä mä nyt viittaa mihinkään ikävänlaatuiseen pierunpoikaseen tai muuhunkaan nöyryyttävään erotiikantappajaan, vaan tyttöharhautuksen aikaansaamaan kohtalokkaaseen aistien turtumiseen. Siis meikäläisen näköaistin tilapäiseen heikentymiseen juuri väärällä hetkellä.

Nääs tän kirjoitustyön puolivälissä huomasin, että sieltä pissipusikosta lähti liikkeelle jokin mielenkiintoinen juttu. Hetkellinen tiipettiläistytsin aiheuttama mielenhäiriö aiheutti kuitenkin sen, että meitsin aistit ei ollu normaalilla 10+ tasolla, vaan lähempänä kuutosta. Niinpä havaitsin sen jutun aavistuksen liian myöhään.

Ja arvatkaa vaan mikä se juttu oli! Se oli ihan oikee hiiri. Emäntä sanoi, että semmoinen se oli, koska se likinäköisillä tihrusilmillään näki kuinka se juoksi meidän terassin alle piiloon. Ja meitsi viiveellä perässä kyttäämään. Mut viive oli kohtalokas. Hiiri, elikkäs meitsin multiorgastinen metsästyspäiväuni pääsi karkaamaan hyppysistä! Siis miten törkeen epistä.

Sinne se luikki, terassin alle ihan mun nenän edestä. Ja niin paljon kuin meitsi on sitä yrittäny kaivaa lautojen läpi toisesta kohtaa. Eiks ookin epäreilua!? Ei tietenkään hiirelle oo, koska se pääsi pakoon mun aloittelevaa metsästäjänuraani, mutta mua kohtaan eri epäreilua. Tiipetintytsi ei tajunnu hommasta mitään, vaan se oli vaan täpinöissään meikäpojan hienosta ureagraffitista. Niinpä se yritti nokkansa kaa mun kaa samoille hiiriapajille sinne aidan päässä olevaan koloon ja mä jouduin hiukan rähähtämään sille aidan läpi. Eiks se tajua, että se on mun hiiri? Se asuukin mun terassin alla, joten turha yrittää tulla samoille apajille.

Ei se tytsi varmaan tajunnu metsästyksen hienoutta, koska se häippäs pois aika pettyneen näköisenä. Käviköhän tässä nyt niin, että mä en saanu tyttöä enkä hiirtä? Vakuuttaakohan mun graffitit enää sitä?

Entäpä minne se aidan päässä, eli meidän terassin päädyssä oleva kolo mahtaa viedä? Onkohan siellä kokonainen hiirivaltakunta? Olis aika siistiä, jos samassa talossa asuis hiiriä ja ihmisiä. Joku vois kirjoittaa siitä vaikka kirjan. Sen nimi vois olla “Hiiriä ja ihmisiä”.

Mylläriromantiikka esittää: Kevättä rinnassa

Salaperäinen vaalea uros liikkui ääneti pitkin peltojen välistä tietä. Pikkukivet rapisivat hänen jalkojensa alla ja hiekka tuoksui kostealta kevätaamulta. Edessä siinsi raikas päivä, murheita vailla.

Matkaaja mietti määränpäätään, samalla kun lintujen laulu täytti ilman. Taivaalla lenteli kymmeniä, kevään humaltamia sirkuttajia, jotka sirittivät lemmentunnustuksiaan koko maailman kuultaviksi. Oli rakkauden aika.

Auringon paistaessa täydeltä terältä matkamiehen päämäärä näytti katoavan kaukaisuuteen. Leskenlehtien keltainen nauru ei vetänyt vertoja sille kuumuudelle, joka tunkeutui urhoollisen seikkailijan ihoon. Sietämätön ahdistus alkoi painaa häntä, vaikka aamu oli vasta varhainen.

Viimein keltaisen kartanon mutkassa helpotus saapui. Se ei ollut raikkaan metsäpuron solinaa tai kosteiden sammalmättäiden kutsua. Helpotus saapui ruskean kuraojan muodossa, siinä samassa johon matkamies oli aiempinakin kesinä tutustunut. Mudan tirskahdellessa varpaidensa välistä hän valahti makaamaan viilentävään lammikkoon, huokaisi onnesta ja maisteli uuden kevään makuja mukavasti mullan makuisesta vedestä. Ohi lennähti neitoperho, joka ei voinut kuin ihalla tuota vaaleaa, mudan ympäröimää komeutta…

Salakäytävä!

Terve metsä, terve vuori, terve naapuri! Nimittäin meikäläinen löysi tänään ihan uusia ulottuvuuksia meidän uudesta kodista. Oon aikaisemmin luullut, että aidat olis jotenkin rajoittavia, mutta tänään totesin toisin.

Nääs kun isäntä hinkkas etupihalla jotain rööriä, ja emäntä katseli vieressä, niin meitsi pääsi ekaa kertaa käymään etupihalla sillee pikapikaa. Ja tää rööri ei ollu mikään emännän rööri, niinku nenäreikä tai semmoinen, vaan se oli semmoinen metallinen sontaputki. Eikä mua mitkään sontaputkien tonkimiset kiinnosta. Tai no, ehkä jos niissä olis pupunpapanoita eikä edellisen asukkaan hiuksia ja epämääräistä karvoitusta. Siis yäk. (Toi karvoitusta käsittelevä lause vei viimeisenkin erotiikanhivenen edellisten virkkeiden tuomista mielikuvista.)

Niin siinä samalla kun tyypit hinkkas sitä rööriä, meitsi hipsutteli katsomaan mitä oikein tapahtuu. Mä en oikeestaan sais mennä etupihalle, kun siellä ei oo koirien paikka. Mutta tää oli selkee poikkeustapaus, joten menin kuitenkin. Ja kyllä kannatti. Nääs kun etupihallakin on semmoinen samanlainen aita kuin takapihalla, mutta paljon paremmin suunniteltu!

Meitsi nimittäin huomas, että sen aidan alta mahtuu just menemään yks pieni valkoinen koira. Siistii! Niinpä hipsuttelin katsomaan, että mihinkäs tää salakäytävä oikein vie.

Se oli aika jännittävää, koska yht’äkkiä mä olinkin naapurin pihalla. Ja se oli sen hehkeen tiipettiläisen typykän piha. Oon melkein varma, että se tytsi oli järjestäny tän salakäytävän mulle, jotta pääsisin tutustuun siihen lähemmin. Typy odottelee nääs päivät aina ikkunassa ja katselee mua jos liikun ohi. Se pitää mua varmaan tosi komeena, niinku kaikki muutkin naaraat.

Tän salakäytävän löytämisen johdosta oon melkein varma, että takapihan aita on väärin rakennettu. Sieltä kun puuttuu kokonaan koiran mentävä rakonen. Selkeestikin Turun rakennusvalvonnassa on jotain vikaa, kun eivät oo tommosta puutetta huomanneet.

Idioottinen kaksonen havaittu

…tosin tällä kertaa ei mun oma. Vaan vihulaiskaksonen.

Nääs kun vanhassa kodissa mun lempivihulaisiani oli yks semmoinen Musta Koira, jonka kanssa me aina rähjättiin toisillemme lenkillä. Emäntä ei tästä tosin kauheesti tykänny, mutta sehän nyt ei muutenkaan ymmärrä mitään isottelun päälle. Sen mielestä asiat vois ratkaista ensteks rauhallisesti ja sit vasta huutamalla. Ainakin joskus.

Tosin mä oon kyllä sitä mieltä, että sit jos emäntä huutaa, niin se helposti johtaa mm. pallien surkastumiseen ja tärykalvojen haurastumiseen. Että onhan siinä sikäli perää siinä rauhanomaisessa lähestymistavassa.

Mut koska mun oma ääneni ei oo mikään kirkkovibrato tai muukaan häiritsevänlainen ääni, mä voin huoletta rähjätä semmoisille koirille joista en tykkää. Niitä ei oo monta, mutta riittävästi. Ja Musta Koira oli mun paras vihulainen.

Niinpä oli aika surullista, ettei lenkillä olis ollu yhtään hyvää uhittelukaveria. Pelkkiä nynnyjä vaan. Enkä mä nynnyille viitti rähjätä, kun ei ne kuitenkaan rähjää takaisin. Mitäs iloa siitä olis? Olinkin jo vaipunut murheen alhoon, kun eräänä aamuna näin idioottisen kaksosen! Siis kyllä, se oli aivan samanlainen kuin Musta Koira.

Mikä riemullinen yhteensattuma! Ajattelin, että olispas hauskaa reuhata sille ja sit se rähjäis takaisin. Mut vaikka se oli selkeesti ihan idioottinen, se ei jostain syystä ollu yhtään kiinnostunu meitsistä. Siis ihan niinku mua ei oliskaan! Aika törkeetä, koska meitsihän on koko kylän komein. Niinpä mulla meni vähän puurot ja vellit sekaisin, kun olin suunnitellu ihan mahdottoman hyvän spesiaalirähinän just for you, eikä siitä sit tullukaan mitään. En ees päässy alkuun, koska se ei ollu kiinnostunu musta. Plääh. Tietty jotain vaikutusta saattoi olla sillä, että emäntä käski mua seuraamaan sitä aika tiukansävyisellä äänellä. Ehkä se idioottinen kaksonen peljästyi muorin karmivaa sotahuutoa.

Nyt mulla onkin edessä mielenkiintoiset ajat, koska haluaisin niin mielelläni rähjätä sille kaksoselle. Pitäisköhän kysyä siltä, että haluuks se olla mun kaa rähjäkavereita?

Muuttamisen filosofiaa

Mä en vielä oikein ymmärrä tätä muuttamiseen liittyvää nerokkuutta. Ja mä oon sentään muuttanu elämässäni monta kertaa. Muutin pari kertaa ennen kuin päädyin tähän perheeseen, ja tän perheen kaa me ollaan muutettu pari kertaa. Eli oon ihan niinku ammattilainen kodinvaihdossa. En mä sentään mikään kiinteistönvälittäjä oo, koska mä en välitä yhtään kiinteistöistä.

Mutta asiantuntijana pitää sanoa, että yleensä muuttoon on joku syy. Linnutkin muuttaa etelään sen takia, että siellä on talvisin paljon kivempaa. Täällä tarttis olla punainen toppatakki päällä pimeässä ja laulaa pakkasessa ääni käheäksi. Ja sitten semmoisen pakkaseen haluavan linnun nimeks annettaisiin joku tosi tyhmä nimi, niinku esimerkiks tali-Tintti tai Pöllö. Kuulostavat ihan iho-ongelmaisilta ihmisaluilta semmoiset.  Etelässä ei varmana oo toppatakkipakkoa eikä kalpeanaamoja. Vaikka valkoinen onkin hyvä väri. Etelän linnuillakin on siks paremmat nimet, niinku esim. Tukkasotka. Sillä on ihan varmana keesi hyvin.

Tän perheen kaa me muutettiin eka sen takia, että meikäpoika tartti paremmat lenkkimaastot. Vanhassa paikassa kun ei ollu minkäänlaista Eldorado-metsää. Oli siellä sentään yks hyvänlaatuinen pupujenjahtauspuisto, mutta vähän köyhää seutua muuten. Kerran pääsin pupujahtiin, mut siitä noi oli tosi vihaisia.

Ja sit tosta viimeisestä kodista me varmaan muutettiin siks, kun noi vaan yht’äkkiä löysi meille sopivan kodin, joka oli ihan tyhjillään! Ainakin se näytti siltä. Tai ehkä ne ajatteli, että olispas kiva saada Tahvolle tommonen piha, ja ne hääti ne edelliset asukkaat pois. Emäntä on kova huutamaan, joten se olis voinu tepsiä sitkeäänkin asukkaaseen. Ja voi tietty olla, että jotain vaikutusta oli niillä meidän yläkerrassa asuneilla kantapääastujilla ja niiden yöhön asti jatkuneilla kekkereillä.

Mut sitä mä en oo vielä selvittäny, että miks muuttamisen pitää olla aina niin kauheen sekavaa? Ensteks pakataan kaikki tavarat pois ja etsitään niitä kun niitä kuitenkin tarttee vielä. Ja sit kauheella hässäkällä siirretään ne toiseen paikkaan, vaan siks että voitais taas etsiä missä ne tavarat on. Me ei muuten olla vieläkään löydetty astioita. Onneks sentään on löytyny meitsin ruokakuppi, koska olis aika alentavaa pistää pikkukoira syömään pahvilautasilta.

Onhan siinä tavaroiden hävittämisessä tietty se hyvä puoli, että ei kaikkia tavaroita selvästikään tarvita. Niitä ei kaivata, joten ei niitä tarvitakaan. Paitsi jos on kyse koiranleluista. Mullakin oli vaikeuksia huolehtia, ettei mun parhaat lelut joudu hukan teille, koska se olis enempi kuin katastrofi. Ja sitten toisena puolena on tietty se tavaroiden löytämisen ilo. Mä en ainakaan muistanu, kuinka iso laatikollinen leluja mulla oikeesti on! Mara-eno oli sanonu emännälle, että ehkä mä voisin lahjoittaa osan leluistani Nelli-dalmikselle ja sen pikkusiskolle Rutkulle. Mut mä en halua lahjottaa mitään, koska sithän mä en enää koskaan näkis hienoa perspuolista kanaleluani tai esimerkiks puoliks revittyä rokotiilia. Ne on niinku keräilykappaleita, ja oon ihan varma, että niiden arvo nousee vuosien mittaan.