Ansa viritetty, osa II

Isännän leuhkiman ja ylistämän koiraverkon mysteeri on selvinnyt.

Ei, se ei ollut pikkukoiria autosta napsiva jättimäinen seittiverkko. Ei myöskään semmoinen, joka verkottaisi koirat toisiinsa, niinku sisäpiiriksi. Vaikkakin tää olis tosi hyvä idea. Muistio itselle: Kehittele maailmanlaajuinen koirien verkko, joka ei perustu pissimiseen. Tai no, jos perustuu, sen nimeksi voisi tulla Ureanet.

Sen sijaan se verkko oli semmoinen härveli, joka pakottaa pienet valkoiset koirat olemaan auton takapoksissa. Takapoksi on semmoinen iso tila, jonne mahtuu hyvin yksi pieni valkoinen koira. Tai mahtuisi vaikka kaksikin. Meillä kun on semmoinen auto, jota noi sanoo varmariksi. Varmariautoissa on semmoinen hyvä puoli, että niihin mahtuu varmasti pieni koira. Siks varmaan se nimi on varmari.

Mä en kyllä oo kovin innostunu siitä verkosta, koska nyt mun suurin hupini ja iloni on loppu. Ei enää keekoilua ikkunasta eikä renkkumista turvavöissä. Näennäinen vapaus on olla siellä poksissa. Mut ihan surkeaksi tilanteen tekee se, että nyt mää en pääse yhtään moikkaan muoria, kun se nousee autoon. Se on kauheeta kärsimystä! Mua ihan itkettää, eikä muori ees välitä. Eikö se rakasta mua enää?

Mun mielestä pitäis säätää joku laki, joka kieltäis pienten koirien eristyksen takapoksiin ilman emäntää. Vaikkakin meidän XL-emännän hanurin koko huomioiden sen tarttis varmaan olla oikee perustuslaki.

Ansa viritetty

Oon melko varma, että noi tyypit suunnittelee ansan viritystä meikäläiselle. Nimittäin kun isäntä on nyt monta päivää puhunut lakkaamatta koiraverkosta.

Mä en oo vielä selvittäny, että mikä se semmoinen verkko oikein on. Mut suurella älylläni päättelin, että sen on melkein pakko olla joku pieniä valkoisia SUPER-neroja kaappaava ansa, joka nappaa ne kiinni eikä koskaan päästä pakoon. Aika pelottavaa siis.

Mut isäntä sanoo, että se verkko tulee autoon. Onkohan ne siis suunnitellu, että autosta käsin vois napata koiria? Se kuulostaa aika oudolta, vaikka oonkin kuullu kyllä dognappauksista ja koirien mystisistä katoamisista. Kuulemma autotie on koirille tosi vaarallinen paikka!

En oo ihan varma tarttiskohan hermostua tommosten verkkojuttujen vuoksi. Kunhan vaan pitävät huolen, ettei kukaan muu saa verkkoonsa näin mahtavaa saalista, niin ehkä mä sit kestän muutaman kalastelureissun.

Asiantuntija iskee jälleen

Asiantuntijuus on kyllä raskasta. Oon nimittäin huomannu, ettei ihmiset selkeestikään osaa tehdä mitään ilman mua. Aina tarttee kytätä, mitä ne oikein tekee. Muuten menee homma ihan läskiksi. Tai sit ne tarttee mun neuvoja kun ei ne osaa.

Eilen oli työn ja tuskan takana osoittaa tyypeille, että tarttis varmaan avata auton ikkuna meitsiä varten. Vinguin ja vikisin takapenkillä ja nousin jopa takajaloilleni. Mä kun tykkään tuulettaa mun keesiä ikkunasta. On ihan SUPER-hauskaa, kun tuuli tarttuu mun tukkaan ja voin haistella ulkoilmaa. Joskus mä oon niin komee, että ihmisetkin jää tuijottaan, kun hengailen ikkunasta toinen tassu ikkunalaudalla. Emäntä sanoo, että oon aika helmen näköinen, vaikka roikunkin turvavöissä.

Niin joo, ja sit oli tää kukkasenistutusepisodi. Nääs kun muori ei selkeestikään osannu istuttaa orvokkeja takapihalle oikein. Mun oli aivan pakko mennä tutkimaan, että onko se ruukku nyt oikealla tavalla poistettu ja onko kuoppa riittävän syvä. Emäntä sanoi, että oon varsinainen tärppä, kun tungen nokkani joka asiaan. Mut sitähän varten koirien kuonot on niin pitkiä! Tää on mun teoriani. Jos kuonot olis yhtään lyhyempiä, niin eihän millään vois tutkia asioita esimerkiks sohvan alta. Ja sohvan alla on monesti jotain syötävää. Ei tosin kovin usein, mut silti. Joillain koirilla on kylläkin aika lyhyt kuono, mut se on varmaan ihmisten salajuoni. Ne on suosinu lyhytkuonoisia koiria, koska ne haluaa poistaa koiramaailman todelliset asiantuntijat! Se on kyllä huutava vääryys.

Tossa aidan takana asustavalla tiipetintytsillä on kyllä aika lyhyt nokka, mut se on silti varsin hemaiseva pimatsu. Ehkä se on asiantuntija jollain muulla alalla?

Viisauden sanoja

Eilen kun me oltiin mummolassa, mummo kehtas tarjota mulle makaroonia. Siis vaan pelkkää makaroonia! Ei ees voita päälle laittanu.

Niinpä mä aikani sitä maisteltuani pudottelin niitä kikkaroita lattialle, kun ei ne maistunu oikeestaan niinku millekään. Oisin toivonu vaikka tsilimakaroonia tai jotain toisenlaista apetta. Mut ei. Niinpä mummo suuressa viisaudessaan ajatteli, että sen varmaan kannattais tarjota mulle vähän parempaa ruokaa. Vaikka kyllä mä silti sen makaroonikin sit söin, vaikkei ne millekään maistuneetkaan. Se kysyi meidän muorilta, että tarttiskohan Tahvolle antaa jotain vähän parempaa, niinku lasagnea. Että kelpaakohan se mulle.

Siihen meidän sivistymätön emäntä tokaisi tylysti: “Hän on koira.”  Se oli mun mielestä tosi loukkaavaa, mut isäntä sanoi sitä lähes nerokkaaksi lauseeksi. Kuulemma toi lause tiivistää mun koko olemuksen meidän perheessä. Mä en kyllä ymmärrä mitä ne tarkottaa.

Mylläriromantiikkaa: Pitkä matka

….

Urhea sankarimme oli jälleen matkalla. Hän ei tiennyt minne tie veisi, mutta se ei haitannut. Hän oli reissumies, iänikuista myllärien ja reissaajien sukua. Avoin tie oli sankarin päämäärä, ikuinen tavoite.

Seikkailijamme jatkoi retkeään nihkeän ja laiskan Seuralaisensa kanssa. Seuralaisen runko oli pitkä ja kuiva kuin kuumuudessa rutistunut pajunvitsa. Hänen lihaksensa olivat niinikään surkastuneet, minkä vuoksi Seuralainen ei millään voinut vetää vertoja sankarimme liikunnallisuudelle. Pitkä matka näyttikin vievän voimat kalpealta kanssamatkustajalta. Mutta yhdessä he matkasivat, pitkin pölyistä metsätietä.

Sankari oli jo pitkään ollut sitä mieltä, että kanssamatkustajien tuominen matkaseuraksi oli huono asia. Heikolla lihaskunnolla ja luonnon luomilla rajoituksilla ei ollut mitään hyvää vaikutusta matkan edistymiseen. Niinpä mylläri oli ajatellut hoitaa matkan vauhdilla, välittämättä perässä raahautuvasta riippakivestä. Matka taittuikin varsin rivakkaan tahtiin, kun mylläri kauhoi eteenpäin. Edes matkan varrella kasvaneet heinät eivät saaneet hänen huomiotaan kuten päämäärä. Ikuinen päämäärä.

Kunpa mylläri olisi tiennyt mitä matkan päämääränä oli. Kunpa hän olisi aavistanut. Vain Seuralainen tiesi, sillä hän vaatimattomuudestaan huolimatta hallitsi kaikkea. Edes myllärin rivakka matkanteko ei pystynyt muuttamaan tätä tosiasiaa. Kirotut riippakivet, huokasi sankarimme huohottaen.

Matkan kestettyä yllättävän pitkään alkoi uljas seikkailija pohtia matkan syytä. Linnut lauloivat metsässä niin iloisesti, että hän oli aivan unohtanut sen. Kyllähän kaikilla matkoilla olisi oma päämääränsä, eikö? Hän ajatteli päättävänsä matkan juhlallisesti istuuntumalla mutaiseen mutta niin vilvoittavaan kuraojaan. Hänen notkea vartalonsa värähteli kylmän veden kastellessa sen yltäpäältä. Miten ihanalta mutakylpy tuntuikaan tämän pitkän matkan aikana. Tulevaisuus näytti epäilyttävältä, sillä edessä oli vain pitkä tie. Pitkä matka.

Jotain tuttua matkan varrella sentään oli: Eldorado-metsän viileys kutsui urheaa mylläriä seikkailuihin. Sen reunalla odotti Silta Joka Ei Vie Mihinkään, ja juuri sinne mylläri olisi halunnut juosta. Kirmata läpi syvän vihreän apilapellon! Metsä vain odotti häntä, kuiskasi korvaan sulosanojaan kaikista niistä arvoituksista, mitä vain Eldorado-metsä voisi tarjota. Mutta vaikka metsä kuinka kutsui, piti tylsämielinen Seuralainen ahkeran myllärin poissa pellolta. Edessä oli vain ääretön matka, ilman huvituksia.

Viimein hän sen näki: kotitie. Tuomien tuoksuessa huumaavasti natisevan puusillan juuressa mylläri sen muisti. Mehän olemme kohta kotona! Seuralainen tepsutti läkähtyneenä perässä, koko ajan sen tienneenä. Ympyrä se on pitkäkin ympyrä. Kymmenen kilometrin raahustamisen jälkeen mylläri ajatteli huojentuneena: pääsisinpä huomenna saman reitin uudelleen.