Terveydeksi!

Emäntä luki lehdestä, että vihdoinkin myös tiede on vahvistanut sen minkä koiranomistajat ovat jo kauan tienneet: lemmikit pitävät omistajansa terveempinä. Koiranomistajat jopa elävät pidempään kuin tavisihmiset.

Hämmästyttävää, etteivät ihmiset ole huomanneet tätä ilmiselvää tosiseikkaa aikaisemmin. Onhan nääs aivan päivänselvää, että koira pitää miehen tiellä…ja naisenkin. Paitsi iso koira voi toisinaan viedä ojaan asti. Liikunta on aina hyvästä, joten reipas koirakaveri saa sohvaperunan nousemaan ja ulkoilemaan. Nämä ulkoilujutskat on erityisen vaativia ihmisille, koska niissä paitsi liikutaan myös harjoitetaan muita taitoja. Ei siis ihme, että koiraihmiset elävät pidempään.

Syksyllä koiraihmisten vastustuskykyä koetellaan, kun ihana vesisade pyyhkäisee pitkin lenkkipolkua. Sateenvarjoa on turha kuvitella ottavansa mukaan, joten aidon koiranulkoiluttajan tunnistaa litimäristä vaatteista tai koirannameilta haisevasta sadetakista. Ja ah, tuo niin ihana räntäsade, joka piiskaa intohimoista ulkoiluttajaa vaakatasossa!

Talvella koiraihmiset saavat hyvää harjoitusta tasapainoelimilleen, kun Liisan liukkaat ja Kaisan kaljamat (ei kaljamahat) tulevat mäkiin ja rinteisiin. Enkä tällä suinkaan viittaa punaisten lyhtyjen alueisiin. Mikäpä sen mukavampaa, kuin tasapainoilla urhoollisen nelijalkaisen ystävän kanssa alas mäkeä, jolla hiekka-auto on vieraillut viimeksi edellisenä keväänä lakaistessaan pois erinäiset raadot ja jätteet. Ja mikä riemu siitä syntyykään, kun keskellä ylämäkeä ihminen huomaa, että koko mäki on pinnaltaan jäätynyt eikä eteenpäin pääse edes konttaamalla. Harjoittelun riemua!

Koiraihmiset pysyvät varmasti terveempinä myös siksi, että heidän luonnollinen bakteerikantansa pysyy tasapainossa nelijalkaisten ystävien toimesta. Mikä sen terveellisempää voisi olla, kuin karvaisen ystävän kieli korvakäytävässä klo 6 aamulla. Enkä tässä viittaa eteläeurooppalaisiin kaksijalkaisiin tai muihinkaan yöllä poimittuihin seuralaisiin. Tai miten olisi muutama kuolatippa lattialla, tai kenties muovisäkillinen karvoja turkinvaihdon aikaan?

Ja tässä mainitsin vain fyysiset hyödyt, henkisistä puhumattakaan. On nimittäin erittäin kehittävää ihmisten luonteelle, kun heidät herätetään keskellä yötä korjaamaan ripulikakkaa keskeltä olohuoneen plyysisohvaa tai kun he aamulla tohkeissaan huomaavat juuri ja juuri välttäneensä astumasta öiseen oksennukseen. Ja entäpä materialismi? Todelliset koiraihmiset oppivat olemaan välittämättä materiasta viimeistään siinä vaiheessa, kun lempikengät on pureskeltu viidettä kertaa ja palat on levitelty pitkin taloa. Tämä osoittaa mielestäni sen, että henkinen kasvu on lähes perusedellytys koiran huoltamisessa.

Kaiken tämän tieteellisen pohdinnan jälkeen olenkin ajatellut, että oikeastaan minua pitäisi kutsua Terveys-Tahvoksi. Vai kuulostaisikohan Parantaja-Tahvo paremmalta? Entäpä Supernerouden ja Henkisen valaistumisen oppi-isä -Tahvo? Onpas vaikea valinta.

Kielletty rakkaus

Oih, rakkauteni tiipettiläiseen tytteliin käy aina vain vaikeammaksi!

Olin monta päivää haaveillut vain pienestä hetkestä hänen kanssaan. Että edes näkisin hänet, kuulisin ihanan kimeän haukkunsa tai haistaisin sulotuoksunsa. Paljon en pyytänyt, vain muutaman minuutin tuon kaunokaisen kanssa kahdestaan. Miten ihanasti rakkautemme liekki olisikaan loimunnut! Olisimme olleet pian yhtä läheisiä kuin tarujen rakastavaiset.

Mutta ei! Rakkautemme on tuhoon tuomittu. En ole nähnyt tytteliä moneen päivään, vaikka olen joka kerta päivystänyt oveaan, nähdäkseni vain vilauksenkin tuosta kaunottaresta. Julma valtiattareni on sanonut, että rakkauteni tytteliä kohtaan tulee aina olemaan kiellettyä. Hän on aivan eri kastia kuin minä, jalosukuinen ja aidan toisella puolella. Olen monesti anonut armoa julmalta valtiattarelta, että antaisi pienen palvelijansa mennä edes kerran nauttimaan rakkauden iloista…vaan pyyntöni on joka kerta evätty mitä tylyimmällä tavalla.

Erityisen tylyä kohtelua sain, kun hirviömäinen emäntä huomasi rakkauteni aiheuttamat jäljet talomme pihamaalla. En suinkaan ollut kaivautunut aidan alta, tai raastanut seiniin ikuisen rakkauden merkkejä. Sen sijaan olin tuskissani tallonut muutamat saniaiskasvustot elinkelvottomiksi. Mutta ah, mitä en tekisi rakkauteni vuoksi! Olen vakuuttunut, että mikäli pissata liritän aidan edessä olevat juhannusruusut kuoliaiksi, minulle avautuu uusi mahdollisuus tiipetintytön tapaamiseen. Minulla ei satujen prinssin tapaan tosin ole totuuden miekkaa tai hyvyyden kilpeä, vain mahtava irokeesi ja suunnaton halu. Aion uhmata kaikkia virtsaamisen lakeja ja tuhota nuo prinsessani aidan vierellä kasvavat orjantappurat! Eläköön seurapiirirakko, eläköön rakkaus!

Merisairautta ilmassa

Oon kuullu, että merellä voi tulla merisairaaksi. Mutta en sentään uskonu, että pienet valkoiset koiratkin voi sairastua tähän kamalaan tautiin. Toisin kuitenkin kävi.

Nääs kun eilen kävi niin peikkomainen flaksi, että Mara-eno tuli käymään. Ja se on ihan mun lemppari-ihminen. Se on niin paras tyyppi, koska saan aina siltä tuliaisia ja herkkuja. Tälläkin kertaa se toi mulle uuden Possun! Tai oikeestaa tää Possu oli kaukomummolta, mutta Mara sen toi, joten eiköhän sekin lasketa mukaan. Ja Possu on ihan paras! Kiitti kaukomummo!

En kuitenkaan olis arvannu, että päivä tulis muuttumaan vieläkin hauskemmaksi. Koska ei mikään voi olla hauskempaa kuin Possu. Mut tää oli.

Nääs kun me mentiin merelle! Meri on ihan kaikista paras juttu, koska siellä on vettä. Ja se on mun lempparia. Meri on ihan täynnä tätä mun lemppariainetta, joten tällä kertaa se päihitti Possun mennen tullen. Mara-eno, isäntä ja emäntä tuli kaikki messiin, kun me lähdettiin merelle.

Jotta pääsee oikeelle merelle, pitää hankkia vene. Veneellä pääsee vettä pitkin melkein minne vaan. Ja sekös vasta kummallista oli. Olin ihan varma, että joudun jäämään rannalle, joten haukuin ja huusin kuin syötävä, kun isäntä nousi veneeseen. Sehän olis voinu vaikka hukkua tai jotain. Onneks ne tajus ottaa tämmösen viisaan ja vahvan laivakoiran mukaan. Se veneily oli muuten tosi jännittävää, koska sieltä merestä roisku vettä mun naamalle ja veneen moottori piti kummallista ääntä. Alkuun mua pelottikin aika kovin, joten menin emännän sylkkyyn turvaan.

Noi ihmiset oli sen verran viksuja, että ne oli tajunnu ottaa meitsille pelastusliivit mukaan. En tosin oo ihan varma, että mihin niitä käytetään, mut luultavasti ne on päällä sen vuoksi, että voisin tarpeen mukaan pelastaa huonosti uivan emännän merihirviöiltä ja muilta öttiäisiltä. Olin mielestäni aika komee siinä liivissä, vaikka itse kehunkin.

Sit kun mä huomasin, että oikeestaan tää veneilyhomma on aika kivaa, mä aloin katsella maisemia. Ne oli hurjan kauniita! Osa veneistä meni paljon lujempaa kuin meidän vene, ja se oli tosi mielenkiintoista. Siellä oli monia pieniä ja isoja saaria, paljon toisia veneitä ja joskus vedessä lillui myös lintuja!

En olis arvannutkaan, että linnut on niin viisaita. En mä tosin niistä linnuista välittäny pätkääkään, koska tärkeempää oli päästä uimaan! Onneks me rantauduttiin yhteen hienoon saareen, jossa oli iiiiisot kalliot ja paljon tilaa juosta. Siellä ei ollu ketään muita kuin me vaan. Niinpä mä pääsin uimaan! Ja mä uin ja uin ja polskin ja uin vähän lisää. Ei mua kiinnostanu mikään muu asia kuin uiminen ja hyppiminen.

Hyppelin kalliolta toiselle ja sit välillä kävin hakemassa keppiä ja toisinaan yritin pelastaa isäntää meren sylistä. Koska isäntä on tommonen karvaton ja arvaamaton, mä en koskaan voinu mennä kovin kauas hyppelemään. Mun pitikin ravata vaan edes takas kymmenen metrin matkaa. Mut se oli ihan SUPER-hauskaa! Uimisen ja hyppimisen välissä mä ehdin kieriä kalliolla, vaikka se välillä olikin aika hankalaa kun meinasin kieriä aina mereen.

Erityisen tärkeetä mun mielestä oli vahtia uimareita. Ei erityisesti siks, että ne olis oikeesti hukkunu, vaan siks ettei ne tajunnu heittää mulle keppiä. Mitenkäs muuten mä voisin hakea keppiä kuin silleen, että joku välillä heittäis sen mulle..? Siks mun aikaani kului suuresti siihen, että huusin uimareita kepinheittoon. Emäntä suuttui siitä, ja sanoi että saan satikutia jos en lakkaa räksyttämästä. Aika epistä.

Kaiken kaikkiaan mulla oli siis ihan SUPER-hauska päivä. Mut sit iski merisairaus.

Kun me oltiin menossa autolle ja kotiin, emäntä huomas, että oon aika vaisun oloinen. Ja mä en oo koskaan vaisu. Mä en suostunu kävelemään kuin pari metriä, ja sit kävin makaamaan maahan. Edes matkan varrella olleessa mummolassa en juossut, vaan makasin vaan auton takapenkillä ja röhnötin. Aika vakavaa siis.

Emäntä ja isäntä alkoi olla jo ihan huolissaan musta, joten kotona ne kantoi mun eteen ruokaa ja vettä. Ja mä en voinu kävellä ees metriä. Sinänsä toi kävelemisen puute ei oo ihmeellistä, koska mähän en yleensäkään kävele, mä juoksen. Mut tällä kertaa en halunnu ees juosta. Tassuihin ja joka paikkaan sattui. Olin ihan varma, että se oli sitä kamalaa merisairautta.

Onneks emännällä oli kotona lääkettä, jota sain syödä makkaran sisällä. Sen lisäks mä nukuin ja nukuin ja nukuin. Nukuin vielä seuraavaan päivään melkein iltapäivään asti ja sit olinkin jo terve! Ohimenevä merisairaus siis! Jihuu! Noi sanoi, että se johtu vaan siitä, että olin ihan sairaan väsynyt siitä kaikesta pomppimisesta ja hyppimisestä ja mun tassut tuli siks niin kipeiksi. Aika outoa mun mielestä. Ne sanoi, että seuraavalla kerralla mä en saa juosta ja pomppia seitsemää tuntia putkeen kuin pieni eläin. Oonkin aatellu, että jos mä juoksen ja hyppelen vaan kuus tuntia, niin mun turbobuustereissa on yhä potkua jäljellä kävelemiseen.

Unelmien Vonkamies

Meidän naapurissa asuva tiipetinkoira on aika urheilullinen. Ja semmoisista kimuleista meitsi tykkää! Nääs kun sen tytön urheilullisuus saa mut aivan sekaisin, enkä itsekään tiedä miksi.

Emäntä sanoo, että semmoista ne juoksuiset nartut teettää. Mut mä en oo koskaan aatellu, että tommonen harrastus vois saada typykän niin kiinnostavaksi. Siis tottakaihan urheilullisuus on plussaa, mut että oikein juokseminen! Olisin voinu kuvitella, että kaikista kiintoisimpia tyttöjä olis ollu kaivelevat tai reuhaavat tytöt, mutta ilmeisesti maratoonareilla on paikka mun sydämessä.

Aina kun mä nään sen tiipettiläisen, mua alkaa kauheesti vinguttaan ja haluaisin kovin mennä moikkaan sitä. Ja se tuoksuu niin hyvälle! Haluaisin ehkä olla sen kaa enemmän kuin ystävä…Voisin jopa harkita pienehköä sitoutumista esimerkiks kolmen viikon ajaksi, mut kuitenkin niin että me oltais vapaassa suhteessa ja voitais tapailla muitakin. Mut emäntä sanoo, ettei se koskaan tulis onnistuun. Me ollaan niinku Romeo ja Julia, paitsi ilman sitä itsaria ja myrkynjuontia. Että meitä ei vaan oo tarkoitettu toisillemme.

Oon tästä johtuen aatellu, että ehkä mun pitäis ruveta päätähdeksi semmoiseen sarjaan, jonka nimi olis “Unelmien Vonkamies”. Siinä etsisin itselleni sopivaa tyttöystävää iltojen iloksi ja reuhukaveriksi. Ja ehkä sit jos oikein synkkais, voisin antaa sen leikkiä mun vinkuleluillani. Jokainen tyttökoira sais aina valinnan päätteeks oman puruluun ja pääpalkintona olisin mä. Eiks kuulostakin hyvältä!? Ilmoittautumisia otetaan vastaan.

50.000!

Tahvo ja emäntä kiittävät kaikkia lukijoita, jotka ovat uskollisesti jaksaneet lukea koirahömppää näissä maisemissa kohta puolentoista vuoden ajan. Nyt klikkauksissa on mennyt rikki jo 50.000!

Kommentteja otetaan edelleenkin vastaan, myös sähköposti on tervetullutta.

Sivun laitaan on nyt ilmestynyt yhteystiedot -sivu, jonka kautta voi lähettää palautetta SUPER-neroudesta.

Nerokasta kesää toivotellen,

Tahvo ja muori