Oikeaoppista sienestystä

Emäntä yrittää saada musta hyvää sienestyskaveria, joten mä oon opiskellu monena kesänä semmoisten keltaisten ja ruskeiden sienien anatomiaa. Sienestys on oikeestaan aika hauskaa hommaa, joten tässä pari vinkkiä aloittelijoille:

1. Kun menet metsään, muista kiskoa remmissä kuin höyrypää. Se voi teoriassa nopeuttaa ajan kulumista. Ainaskin se SUPER-nerojen suhteellisuusteorian mukaista: suhteellisen kovalla nopeudella voi ehkä päätyä nopeammin jonnekin.
2. Muista juoda jokaisesta kuraojasta, ettet kuivu ja kuole. Tämä on tärkeää, vaikka ei olisi yhtään kuuma.
3. Muista myös uida kaikissa ojissa, sillä se tekee hyvää iholle.
4. Jos löydät pupunpapanoita, syö ne nopeasti ennen kuin ihminen ehtii. Ihmiset himoitsevat papanoita enemmän kuin sinä. Joillakin on jopa kotona pupujusseja!
5. Juokse metsässä kuin piru pierun kanssa. Voi näet olla, että metsä kaavoitetaan täyteen tontteja ja autoteitä. Nauti vielä kun voit.
6. Jos löydät sieniä, nuuski niitä tovi. Jos ne vaikuttavat hyviltä, maista varmuuden vuoksi tai makaa niiden päällä.
7. Jollei sieniä ala näkyä, jatka juoksentelua.
8. Mikäli olet kukkulan päällä, ja sen alla olevan puun oksalta lähtee lintu lentoon, on teoriassa mahdollista napata se. Yrittäminen kannattaa aina.
9. Jos näet oravan, olet onnekas! Oravat ovat sienikoirien arkkivihollisia, mutta erittäin harvinaisia.
10. Kotimatkalla muista yrittää vielä uudelleen samalle reitille, niin saat lenkkeilylle jatkoaikaa. Kaksi tuntia on ehdottomasti liian vähän metsäaikaa. Voit myös esittää, ettei sinua väsytä lainkaan, jolloin laiska ulkoiluttajasi saa pahoja omantunnontuskia ja tuo sinut huomenna uudelleen metsään.

Salaattia anopin tapaan ja muita herkkuja

Ihmisten ruokailutottumukset on mitä kummallisimpia. Ne tykkää syödä aivan ihmeellisiä juttuja, niinku esimerkiks vihanneksia ja kaikenlaisia värikkäitä juttuja. Eikä niille riitä se, että söisivät vaan, vaan niiden pitää erityisesti laittaa erilaisia sekoituksia ja virityksiä näistä kaikista aineista.

Mulle kyllä kelpais vaikka jauhelija ja kana ja kerma ihan vaan sellaisenaan, ilman mitään ihme hörhellyksiä. Vaikka ymmärtäähän sen toisaalta, että jos joutuu päivät pitkät syömään kaikkee pupujussinruokaa, niin mieli tekee välillä sekoittaa jotain sinne mukaan.

Ja niin teki meidän emäntäkin. Nääs kun me oltiin jälleen kerran mummolassa käymässä ja meidän mummo on maailman paras laittaan ruokaa. Se tekee niin hyviä annoksia mulle, että muut koirat voi vaan kadehtia. Joka kerta mulle on lisäks varattuna maksalaatikkoa ja kaikkia heebeleitä, niinku koirankeksejä ja semmoisia. Eli mummo ymmärtää koirien ruokinnan päälle!

Mut mummo-parka ei tienny, että meidän emäntä ei kuulu tähän kulinaristien joukkoon. Meidän emännän ainoa bravuri on mämmikoura, eikä sekään oo syötävää. Niinpä mummo ajatteli, että annetaanpas tolle miniäehdokkaalle pieni tehtävä, että sekin oppis laittamaan yhtä hyvää ruokaa. Virhe. Paha virhe.

Emäntä tarttui tuumasta toimeen, tai oikeestaan kokkiveitseen ja yritti tehdä jotain helppoa ruokaa. Helppo ruoka oli semmoista, että pisteli vaan eri värisiä rehuja pienemmäksi. Ja se näytti sujuvan ihan hyvin, kunnes yht’äkkiä siellä seassa oli jotain muutakin kuin vihanneksia. Salaatista olikin tullut kaali-tomaatti-peukalonpää-salaattia. Vuhuu! Kannibaalit olis ollu tästä innoissaan, mutta emäntä ei. Nääs kun siltä oli lähtenyt salaatin mukana pieni osa peukaloa menemään. Ja vaikka eihän se peukalolla nyt ihan hirveesti mitään tee, niin kurjalta taisi tuntua silti. Ainakin se näytti aika hurjalta, ja jopa meitsiä kiinnosti että mihin se kaikki veri katosi. Veikkaan, että siellä paperin sisällä oli varmaan satoja pieniä möhköfantteja imemässä verta. Ällöä, mutta kiinnostavaa.

Siispä nyt meidän muorilta puuttuu vasemmasta peukalosta pala. Oikeestaan se on aika hienon näköinen, koska se on niinku uudelleen muotoiltu, vähän moderni versio peukalosta. Ja se salaattikin oli ihan jotain uutta, vaikka mummo kyllä sanoikin, että sille on toisinaan sattunu sama juttu. Ehkä meidän emännästä voi sittenkin tulla joskus kulinaristi.

Puhelinterrieristi

Emäntä sanoo, että mä oon puhelinterrieristi. Kuulemma häiritsen sen puheluita mitä kummallisimmilla tavoilla.

Mää en yhtään ymmärrä mistä se puhuu. Tai siis kyllähän mä jotain sanoja niistä puheluista ymmärrän, niinku esimerkiks mennään, isi, lenkille ja pihalle. Mut tätä terrieristi-juttua en kyllä ymmärrä.

Nimittäin kun ihmiset puhuu puhelimessa, ne tarttee siihen vain yhden käden. Joskus ne voi jopa puhua ihan ilman käsiä, ja ainakin emäntä saattaa toisinaan höpöttää ilman puhelintakin, pälättää vaan yksinään. Ja sehän tietty tarkoittaa sitä, että ainakin yksi ihmiskäsi on vapaana koko puhelun ajan! Jos tää vielä yhdistetään siihen hauskuuteen, että ihminen röhnöttää pitkin sohvaa luuri kourassa, niin jopas se vaatii pientä puuttumista. Olishan aivan suurta haaskausta jättää hyvä käsi ilman tekemistä.

Niinpä oon ottanu tavakseni mennä istumaan muorin jalkoihin tai kainaloon puheluiden ajaksi. Sillä on aivan mainiosti aikaa rapsutella meitsin korvia samalla kun hölisee tyyppien kanssa maratonipuheluita. Toisinaan myös kellahdan selälleni lattialle, jotta vatsakin saisi oman osansa rapsutuksesta. Usein vatsan keskeltä löytyy mopostartti kun oikein kutittaa. Siis suoraan sanottuna: puhelimessa käytetty aika tulee oikeaan hyötykäyttöön vasemman käden kautta! Viisautta, sanon minä.

Miten suurta energian ja rapsutusvoiman tuhlausta olisikaan, jos kukaan ei hyödyntäisi tuota satojen tuntien luppoaikaa. Vasen käsi jäisi lähes toimettomaksi ja sen lihakset alkaisivat surkastua. Olenkin ajatellut, että puhelinterrieristin sijaan meitsiä pitäisi alkaa kutsua vasemman käden rapsutuslihasten kuntouttajaksi eli VKRK:ksi. Saisi toimenkuvani ansaitsemansa kunnian.

Kielletyt leikit

Leikkimiseen ja riehumiseen tarvitaan motoriikkaa, havaitsin tässä yks päivä. Motoriikka on semmoinen juttu, jolla pysytään pystyssä eikä ihan hirveesti telota itseämme. Ja sillä myös osutaan oikeisiin paikkoihin.

Emännällä ei oo motoriikkaa. Tai jos onkin, se on samaa tasoa kuin risulla.

Nääs kun tässä yks päivä me oltiin lenkillä ja mää tapani mukaan kävelin siellä kauniisti ja kerjäsin namia. Siitäpä muori sai idean! Sepäs alkoi leikkiä meitsin kanssa, juosta ja riekkua. Me hypeltiin yhdessä ja sit juostiin edes takaisin. Se oli ihan sairaan hauskaa! Ollaan me ennenkin tehty niin, mutta aina se vaan on yhtä hauskaa. Mut tällä kertaa emännän motoriikka ei ihan toiminu…

Sinänsä se ei oo mikään yllätys, koska viimeisen kuukauden aikana muori on telonu toisen säärensä, kantapäänsä, ranteensa ja pikkurillinsä. Ja tää oli vaan jatkoa sille hyvälle putkelle. Niinpä siinä leikin tiimellyksessä muorin motoriikka petti ja se lensi kaaressa muutamalla kierteellä asfalttiin. Aika hurjan näköistä menoa oli! Olin jo melkein varma, että tän oli pakko olla joku ylimääräinen ohjelmanumero, koska se lennon kaari oli niin mahdottoman hieno. Muori selitti, että ruohomätäs muka aiheutti liukastumisen, mutta uskoisko tota.

Onneks mää sentään olin paikalla ja pelastin tilanteen! Esiin astui mun hyvä alter-egoni SUPER-Tahvo, joka herää henkiin syömällä SUPER-pähkylöitä tai jotain muita SUPER-juttuja. SUPER-Tahvo auttaa aina, jos nainen on hädässä! Sitä varten mulla on myös omat supersankari-vermeet, joissa lukee doggy squad. Vaan oikeilla sankareilla on semmoset vetimet. Niinpä mä rynnin muorin luokse, tarkastin nopeesti että se on hengissä ja söin sen namin, joka sillä oli kädessä. Ja maailma pelastuu! Tän mun ripeen toiminnan johdosta muorille ei tullu kuin iso reikä käteen ja pieni mustelma polveen. Bonuksena se sai pienen kivun olkapäähän ja henkisiä traumoja liiallisesta leikkimisestä.

Mitä tästä opimme? Jos emäntäsi fyysiset kyvyt ovat ketsuppipullon luokkaa, älä anna sen leikkiä tai juosta edes suoralla tiellä.