Rakkauskirje tuntemattomalle blondille

Hei tuntematon blondi!

Tapasimme eräänä iltana, jonka päivämäärää en muista, tuolla läheisessä puistossa. Olit niin kaunis ja suuri, että en voi saada sinua mielestäni. Kun näin sinut, selkäkarvani pörhistyivät ja juoksin luoksesi häntä vipattaen. Ja vaikka et oikeastaan ollut kovin kiinnostunut minusta, en voi unohtaa sinua. Muistatkohan sinä minua? Olin se pieni ja vikkelä, ja erittäin komea nuori mies.

Pyllysi tuoksu oli niin huumaava, että kelpasit vaikka juoksukaverikseni.  Sinun korvasi höröttivät melkein yhtä suurina kuin minun ja silmäsi killittivät hämärtyvässä illassa. Olit niin valkoinen, että voisin kuvitella olevani sinun ystäväsi!

Jos tunnistat itsesi kuvauksesta, tulehan joskus tervehtimään minua lenkillä. Lupaan juosta kanssasi pellolla kuin pieni eläin.

Terveisin

Tahvo, Turun komein poikamieskoira

Koe-eläin

Vitsit että tää mun ploki on tuonu mulle paljon julkisuutta! Oon melkein niinku oikee julkkis. Julkkis on nimittäin tyyppi, johon muut ottaa yhteyttä kun ne tietää että se on tosi viilee tyyppi. Ja mähän oon. Toisaalta, on niitä turhiakin julkkiksia, mutta mussa ei oo mitään turhaa. Kaikki on tarpeellista, jokaista karvaa myöten.

Nimittäin kun eräänä kauniina päivänä yks kiva täti otti emäntään yhteyttä tän mun plokin kautta. Se halus tietää, että haluisinkohan mä toimia koe-eläimenä Pedigreen koiranluille. Siis oikeesti niinku ruoalle! No arvatkaa vaan suostuko muori. Se kiva täti kirjoitti, että se vois lähettää mulle maistiaisia luista ihan ilmatteeks. Tietty meitsi haluaa kaikkee sapuskaa maistaa, ja erityisesti jos se ei maksa mitään.

Niinpä mä sain postissa ihan oman paketin puruluita ja vitsit se oli hienoa! Mulle ei oo koskaan aiemmin tullu omaa pakettia, paitsi kerran Turun kaupungilta, kun ne lähetti mun veromerkkini. Ja muori antoi mun syödä niitä luita ja kyllähän mä söinkin, hyvällä halulla. Aika siisti juttu siis!

Se kiva täti oli varmaan kuullu musta ja tajunnu, että mä oon maailman paras luiden syöjä. Ja sit oon tosi hyvä kokeileen erilaisia liharuokia kans, ja herkkuja erityisesti. Seuraavaks mulle vois lähettää vaikka lahjakortin lihakauppaan tai ehkä vinkulelun testattavaksi (ilman palautuspakkoa). Voin sit vaateplokien tapaan arvostella niitä sapuskoja kouluarvosanoin ja kertoa oliko sisäfilee hyvää vai tosi hyvää.

Iltasatu yhdestä pienestä Tahvosta

Olipa kerran pienen pieni Tahvo. Tahvo asui kahden huoltajansa kanssa pienessä talossa ja he olivat hyvin onnellisia. Tahvon huoltajat Kultakutri ja Prinssi Uljas rakastivat Tahvoansa erityisen paljon. Tahvon mielestä tämä oli hyvä asia, koska pienet Tahvot tarvitsevat paljon rakkautta.

Eräänä päivänä Kultakutri oli laittamassa Prinssi Uljaan kanssa ravintoa pienen talonsa keittiössä. He olivat valmistaneet monen monta porkkanaa syötäväksi ja ajattelivat nautiskella niistä yhdessä Tahvon kanssa. Niinpä he tarjosivat porkkanaa pienelle lemmikilleen. Mutta kas! Tahvo havaitsi porkkanat erityisen maukkaiksi ja maistoi niitä vain hiukan. Ja vielä hiukan. Ja vielä…

Pian Kultakutri huudahti: “Voih, kuka on syönyt kaikki minun porkkanani?”

Prinssi Uljas ihmetteli ääneen: “Taitaapa perunankuorimaveitseni olla kuorinut lähes kaikki porkkanat. Ja Tahvon suuhun ovat päätyneet.”

Ja niinhän siinä oli käynyt. Pienen pieni Tahvo oli syönyt kaikki perheen porkkanat, nukkunut kaikkien sängyssä ja istunut kaikkien sylissä. Ja koska hänen silmänsä olivat niin suuren suuret ja korvansa niin höröttävät, Kultakutri ja Prinssi Uljas hihittelivät Tahvon suurta ruokahalua ja ostivat lisää porkkanoita. Toisinaan saattaa kuitenkin kuulla Kultakutrin huokaavan: “Oi Tahvo, miksi sinulla on niin pohjaton vatsa?”

Sen pituinen se.

Nuuskimisen ihanuus!

Nuuskiminen on parasta puuhaa, mitä pieni koira voi tehdä! Sitä voi nuuskia esim. vaatteita, puita, ihmisten varpaita, vanhoja kalsareita ja korvantauksia (varsinkin jos ne on märkäkorvien). Erityisen hienoa on kuitenkin talvella nuuskia lunta, jossa on kolosia. Koloset on semmoisia pieniä syvennyksiä, joissa on kulkenut joku.

Mummolan pihassa oli paljon semmoisia pikku kolosia, koska siellä käy aina välillä hirviöitä! Hirviöt on kauhistuttavan isoja sarvipäitä, ja kerran mä meinasin vahingossa juosta semmoisen luokse. Onneks tuli mieleen, että sehän saattaa olla vaiks lihansyöjä, erikoistunu pieniin valkoisiin koiriin.

Ja sitten siellä mummolassa käy peuroja, jotka on vähän niinku ne hirviöt, mutta pienempiä. Olis joskus kiva lähteä etsimään semmoista, mutta en oo saanu ikinä lupaa. Mää niin haluaisin nähdä yhden peuran. Onkohan se yhtään niin pelottava kuin hirviö? Mä luulen, että niiden peurojen ja hirviöiden on oltava tosi pahoja otuksia, koska niitä varten on hirviökärpäset. Ne on kaikista pahimpia kärpäsiä, sanoo emäntä. Ja emäntä ei inhoa kuin kahdenlaisia ötököitä: hirviökärpäsiä ja punkkeja. Ne se haluaa listiä alta aikayksikön.

Mut siis palatakseni tähän alkuperäiseen aiheeseen: kolosiin. Niitä kolosia oli erityisen paljon mummolassa sunnuntaina, kun oli niin kaunis ja aurinkoinen päivä, eikä uutta lunta ollu just tullu. Niipä mä löysin monenmonta mielenkiintoista juttua haisteltavaksi. Löysin pari pupunpapanaakin, mutta ne mää söin. Haistelu oli niin mukavaa, että mun häntä heilui koko ajan ja sit tuli kauhee vimma kieriä sillee ammattimaiseen kierijätyyliin. Vedin oikein kunnon setin, kun mummolan ojassa oli semmonen mukavannäköinen ränni. Oonkin aatellu, että ehkä siks kaikki nuoret skeittipöksyt haistattelee toisilleen niin usein, kun ne ymmärtää nuuskimisen ja pyörähtelyn yhtäläisyydet. Että ehkä ne ihmisetkin jotain tajuaa…Vielä kun ymmärtäisivät pupunpapanoiden päälle, niin maailma pelastuisi.

Oikea poika

Siitä on kohta neljä vuotta, kun tulin tähän perheeseen. Emäntä huokailee aina välillä, että voi kun se Tahvo oli  niin pieni ja söpö ja vilkas silloin pienenä. Ja sitten se katselee mun valokuvia ja hymyilee yksinään. Emäntä muuten on kuuluisa yksinäisestä hymystään. Se on niinku Muna-Liisan hymy, semmoinen tyhjä ja mitäänsanomaton. Työpaikallakin ne kuulemma nauraa emännälle, kun se hymyilee yksinään ja tuijottaa tietokonetta. Mut emäntä on kuin meitsi: kun ajattelee kivoja asioita, alkaa hymyillä! Joskus isäntä kysyy siltä, että mitä se virnuilee, eikä muori ees tiedosta tehneensä niin. Aika hoopoa…Mut ihmiset on!

Palatakseni kuitenkin alkuperäiseen aiheeseen: Siitä on siis neljä vuotta, kun mä päädyin tänne. Ja miten paljon siinä ajassa onkaa tapahtunut! Oon saanu juosta hirmusti pellolla, oppinu tärkeitä taitoja (kuten hakemaan tavaroita, tunnistamaan kuka kukin on ja kuka antaa ruokaa) ja oon oppinu kerjäämään ruokaa kuolaamatta. Tiedän myöskin kaikki tärkeät paikat, kuten Eldorado-metsän, mukavan juoksupaikan sekä sairaanpitkänlenkinjotaenmeinaajaksaakävellä.  Ja tänään muori sanoi, että meitsi on viimein oppimassa puhumaan! Vitsit, että oon lahjakas!

Oon ennenkin osannu puhua, koska jo pari vuotta oon osannu yhden sanan: hauvva. Hauvva on semmoinen sana, jota sanon aina kun haluan jotain oikein kauheesti ja oon intsipintsinä. Osaan myös toistaa sen, kun vaan alkuun pääsen.  Ja tänään multa melkein pääsi toinenkin sana: mamma! Mä en yhtään tiedä mitä se tarkoittaa, mutta emäntää se nauratti kovasti. Se sanoi, että Tahvo alkaa olla kohta oikea poika. Vautsi! Ihan niinku pinokkio: tykkää puusepistä ja muista keppien veistelijöistä.

Mun mielestä kyllä kuunteleminen on paljon tärkeempää kuin puhuminen. Esim. jääkaapin ääni on kaikista tärkeimpiä luontoääniä. Ja sit jos jossain kohtaa lausetta on sanat “mennään”, “pihalle”, “lenkille”, “ulos” tai “Tahvo” niin sekin on tosi tärkeetä. Muori on opettanu mulle myöskin mitä tarkoittaa “Tahvo odottaa” (=tylsä ilta tulossa) tai “Tahvo pääsee”(=Jippii, lenkille!) Pitäis varmaan tehdä oikee sanakirja koirille, että ne tajuais mitä noi tyypit oikein höpöttää. Tästäpä SUPER-klubille uusi projekti…