Aleksis veljen seitsemän kivestä ja muita tärkeitä merkkipäiviä

Olipas muuten kamala se vatsatauti, mikä mulla oli. Se oli kamalampi kuin mikään entinen ripuli. Ja ripuli on aina kamala.
Mut tää vaan kesti ja kesti, ihan niinku Duracell-pupu. Emäntä meinas kiikuttaa mut lääkäriin, mutta onneks mä sit paranin! Nyt oon taas aikas terve! Jee!
Vieläkään mä en saa syödä ihan mitä vaan, mutta vatsa ei oo enää pipi. Muoria nauratti, kun ne isännän kanssa kyttäs meitsin kakkakasoja aina lenkillä. Mahtoi naapureitakin naurattaa, kun eukko seisoskelee pusikossa ja tonkii innoissaan kikkareita kepin kanssa. Ja sitten vasta nauratti, kun isäntä lähetti emännälle ilouutisen mun ekasta pökäleestä! Se oli oikein juhlapäivä se! Voitaisiinkin nimetä 28.4. päivä Suomalaisten Pökäleiden päiväksi. Oli nimittäin sen verran juhlimisen arvoista se. Kalenterissa on paljon turhempiakin päiviä, kuten “Suomalaisen kirjallisuuden päivä”, Ruuneperin tortun päivä ja sit se Aleksis Veljen Seitsemän Kivestä -päivä.
Sitä pökälepäivää voitais aina juhlistaa hyvällä ruoalla. Mä taidan ehdottaa tätä niille tyypeille jotka keksii päiville nimiä…

Kamalinta siinä kamalassa taudissa ei kuitenkaan ollu ripuli, vaan nälkä! Mulla oli ihan kauhee nälkä! Mää laihduin varmaan sata kiloa sen viikonlopun aikana, koska emäntä sanoo, että mun murtunu kylkiluuni törröttää jälleen. Mulla nääs on jostain tuntemattomasta syystä yks kylkiluu vähän vinksallaan, silleen että sen kärki törröttää ulospäin. Eläinlääkäri sanoi, ettei se haittaa yhtään menoa, mut oon ajatellu että se vois olla aika retee taisteluarpi….vaikka en mää kyllä sitä taistelussa oo saanukaan. Niin että nyt olis sitten parempi antaa pötyä pöytään oikein kunnolla, etten mää jää ihan himmeliksi.

Kamala tauti

Mä en koskaan oo sairas. En siis oikeesti koskaan. Mulla on ollu viimeks sairaus joskus syksyllä ja se oli ainoa kerta tän neljän vuoden aikana, kun meitsi on joutunu eläinlääkärille.

Mut nyt mulla on joku kaamee vatsatauti. Ja mä inhoan vatsatautia.
Se alkoi keskiviikkona, kun mulle tuli illalla huono olo. Mä sit laatoitin uudelleen lattioita ja vähäks aikaa helpotti. Mut ei se oikeestaan helpottanutkaan, koska sit tuli vatsa kipeeksi ja meni ihan sekaisin. Muori ja noi oli vielä kauppareissulla, kun mun vatsatauti iski oikein olan takaa. En olis halunnu myöntää, että joo, mää se olin joka oli kakkinu lattialle moneen kohtaan. Syytin naapurin Mirjaa, mutta muori sanoi, että ei se haittaa jos joskus tulee massu kipeäksi. Kaikilla kunnon miehillä kuulemma tulee joskus kakkaa housuun.
Sit mun olo alkoi jo hiukan parantua, mitä nyt ruikulilla oli ja pieretti ihan kauheesti. Mut olo oli muuten tosi hyvä. Eilen vatsakin oli hiukka parempi ja mä olin tosi iloinen! Niin iloinen, että söin yhden luun ja leikin leluilla koko päivän.

Se ilmeisesti kostautu, koska nyt mulla on taas paha olo. Massu on ihan ruikulla ja aamulla oksetti. Ja mä en oo raskaana. Pahinta kaikessa on se, että muori syynää mun kaikki kakkendaalit siltä varalta, että löytyis jotain epäilyttävää. Mulla on lenkeillä siis oma paskapoliisi…hyi. Vähänkö naapurin koirat nauraa mulle, kun näkee mitä emäntä puuhaa.
Toivottavasti mun olo nyt paranee, koska muuten muori uhkas viedä mut eläinlääkärille näytille, ja sitä mä viimeks haluan. Poliisista ja lääkäristä valitsen poliisin.

Tahvonaattori

Nyt iski kauheus ja hirvitys! Nääs kun muori on alkanu puhua, että mulle pitäis hankkia mikrosiru niskaan! Kääk! Se kuulemma johtuu siitä, että mä tartten passin jotain ulkomaanreissua varten. Emmää tiedä mitä semmoinen passi tarkoittaa, mutta toi sirujuttu mua pelottaa aikas lailla.

Mahtaako musta tulla sit joku robottikoira, jos mulla on siru? Niinku ohjelmoikohan ne mua uusiksi? Entäs jos mä en enää muista miten vemputuslelulla leikitään, tai sit jos ne pakottaa mut ohjelmoimalla syömään graavia kalaa tai pureskeleen viinirypäleet kokonaisina? Tai jotain muuta kauheeta julmuutta?

Tai entäpäs jos mun pitää luopua kaikesta mylläämisestä, koska eihän robottikoirat myllää, ne vaan kävelee ja haukkuu käskystä. Yhdellä kääpiöllä on semmoinen ropotti ja se vaan käveli ja haukku. Mä en kyllä halua tulla mikskään tahvonaattoriksi.

Kertokaas, ootteko huomannu jotain erikoista sirullisissa koirissa? Onks ne niinku aivopestyjä vai ihan taviksia? Entäs pystyykö avaruusolennot lukeen niiden ajatuksia? Mä en ainaskaan halua, että mun ajatuksia luetaan…paitsi jos ne liittyy ruoan antamiseen ja saamiseen.

Kauhee dilemma

Aamulla mulle iski kauhee dilemma. Syödäkö vai eikö syödä? Siis elämän peruskysymyksiä, ellen sanoisi.

Nääs kun samaan aikaan tapahtui kaks erityisen kiintoisaa asiaa: muori odotti meitsiä lenkille ja isäntä söi keittiössä pasteijaa. Siis että sattuikin! Ja vielä yhtä aikaa. Niinpä tuli vastaan kauheen vaikee valinta: mennäkö aamupissalle vai kerjätäkö ruokaa. Enkä millään meinannu osata päättää. Mää olin ihan niinku se Kotletti käsi pääkallolla ja mietin, että syödäkö vai pissatako. Tarina siitä Kotletista on ihan varmaan maailman kuulu, koska se oli joku rinssi ja oikein varsin huono päättämään asioita. Mä tunsin ihan sielujen sympatiaa siihen rinssiin, koska oli ihan hirmu vaikea päätös.

Niinpä mä ratkaisin sen ongelman siten, että viime hetkeen asti istuin ja kerjäsin, ja sit käväisin eteisessä vinkkaamassa emännälle, että joojootullaankohta, ja sit mä taas juoksin keittiöön. Harmi vaan, että tässä tapauksessa emäntä pakotti mut kanssaan ulos, ja mä missasin koko aamiaisherkun. Saakutin dilemma, kun tommosta teki pienelle koiralle! Ehkä mustakin voisi kirjoittaa tarinan, josta tulis maailman kuulu. Sen nimi vois olla “Tahvolet, syödäkö vai pissatako?”

Kuvahaaste

Meitsi sai Panulta tämmöisen kuvahaasteen, johon tarttis varmaan vastata.

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään samoin

No, mulla nyt ei sattumalta oo tällä hetkellä käytettävissä kuin yksi kansiollinen valokuvia, kun emännän kone on vielä kasaamatta kuntoon ja muori joutuu lainaamaan talon Pääkonetta. Mutta hiukkasen soveltaen voisin ajatella liittäväni haasteeseen seuraavan kuvan:

Tää kuvahan on siis tietty otettu meidän mummolan takapihalla, jossa meikäpoika on saanut koko talven juosta puhtoisella hangella. Ja siellä autokatoksessa on aina jemmassa myös mun frisbee, joka on muuten ihan maailman paras lelu. Kaikilla koirilla pitäis olla oma frisbee. Oikeestaan tää ostettiin joskus edesmenneelle Anu-siskolle, kun Anu oli tosi hyvä ottaan koppeja ilmasta. Mut Anu antoi ton lelun mulle perinnöksi, nääs kun mä niin tykkäsin siitä. Mua ei kopittelu kiinnosta, vaan haluan vaan juosta lelun perässä ja vemputtaa ja ravistella sitä.

Tässä kuvassa meitsi miettii, että lähtiskö sitä juoksemaan vai jallittaisko muoria lelun kanssa.

Kaikki mun lempparibloggaajat on jo haastettu, joten haastan mukaan kaikki koirat, jotka tykkää erityisesti vemputusleluista ja frisbeen noutamisesta.