Viikon luontoääni

Tämän viikon luontoääni on aivan varmasti Kevät! Se kuuluu jokaisessa maahan tupsahtavassa lumihiutaleessa, katolta lorisevassa vedessä ja metsässä laulavien lintujen äänissä.

Ei uskoisi, että kevät on niin lähellä! Vain muutama kuukausi, ja taas voin temmeltää vihreillä ruohokentillä ja syödä heiniä sekä pupunpapanoita. Oi mikä onni ja autuus! Varsinkaan viime päivinä iskeneet lumipyryt eivät ole auttaneet meitä kevään nimeen vannovia, mutta siitäkin huolimatta olen aivan varma, että kyllä se kohta taas saapuu!

Lumileikit saavat aivan villiksi

 

Viime viikolla kuulin ensimmäisen talitiaisen laulavan sydämensä pohjasta, joten olen melko varma että pian ne vastasataneet lumet jo sulavat. Vaikka ei se kyllä haittaa, jos lunta tuleekin. Meikäpoika kun on selvästi luotu talviolosuhteisiin: suojavärikin on kauden mukaan!

Olin muorin kanssa jäällä pari päivää sitten, ja siellä vasta huomasi kuinka kivaa lumessa telmiminen onkaan. Lumi on hirmu kiva elementti, koska sitä voi samaan aikaan kaivaa ja haudata. Meillä oli pallo mukana ja sen kanssa oli hurjan hauskaa puuhastella hangessa. Muorilla oli vaan yksi sääntö: ei saa astua laduille. Jäällä kun meni kauempana muutama latu, ja semmoisten tallomisesta muori ei tykkää. Muuten sainkin juosta viilettää pallon perässä, ja sehän sopi! Ainoa haittapuoli moisessa on varpaiden väleihin kertyvät lumipallot, joita ei saa millään pois. Niiden poistaminen tekee kipeää, joten muori on miettinyt semmoisen suihkeen ostamista, joka auttais paakkuja vastaan. Se ei vaan muista suihkeen nimeä, mutta varmaankin se on joku hieno “Paakkupois” tai “Kökköesto”.

Kaivuupuuhissa

Kevät mietityttää

Viikonloppuna olin myös mummolassa viilettämässä, ja siellä on hauskaa reuhata vemputinlelun kanssa. On tosi makeen näköistä, kun lumi pöllyää ympäriinsä!

Tunnistatko nämä jäljet?

Kevään tullessa ja lumikasojen kasvaessa huomaan kuitenkin yhden tosi ikävän jutun. Oikeastaan tämä on ihan perusjuttu ihmisille, koska samasta kirjoitetaan joka vuosi. Ne on varmaan tottuneet siihen, mutta meitsi ja emäntä ei. Nimittäin meitä ottaa päähän, kun lumikasojen kasvaessa koirankakkakasat siirtyvät entistä lähemmäs tien reunaa. Isot tortut tulevat tiellä vastaan, ja sekös meitä ällöttää. Olishan ihan kohtuullista, että a) koira saisi kakkia rauhassa pusikkoon tai ainakin b) huoltaja korjaisi jäljet. Meitsi valitsee aina A-vaihtoehdon, sillä pitäähän koiralla kakkarauha olla! Ei haittaa edes umpihanki, koska vähintään kolme metriä on minimiväli tiestä. Kaikilla näin ei selvästikään ole, joten teen tässä samalla uuden moton kaikille remmin päässä katsastaville: Kakkapussi mukana on siistimpää ulkoilla.

Runo hädässä olevien huoltajille

Jos äkkihätä yllättää
ja tarvii tortut töräyttää
Niin katso että tuotos tuo
ei yllätä kun lunta luo
Onhan näet tosi sikaa
eikä suinkaan koiran vikaa
Jos kadulleni jää se sonta
ja tuottaa mielipahaa monta.