Kääpiö talossa!

Yllätyin täysin, kun meidän taloon tuli vieraita. Se toinen vieras oli enemmänkin tuttu, mutta toinen oli tosi vieras! Se oli pieni kääpiö, eli pikkuruinen ihmislapsi. Ihmislapset on sellaisia miniversioita oikeista ihmisistä: ne osaa puhua ja kävellä melkein niinku oikeat ihmiset mut on vaan paljon pienempiä.

Mun mielestä kääpiöihmiset on aika pelottavia ja outoja. Siks mä ensin haukuin sitä ja ajattelin ettei meidän ehkä kannata päästää niitä sisälle asti. Ties mitä ihmeellisyyksiä sellaiset melkein-ihmiset voi tehdä, kun tavallisetkin ihmiset on niin omituisia.

Mut emäntä sanoi, että mä en saa mennä sinne rähjäämään, vaan pitää päästää ne vaan sisälle ja katsomaan meidän taloa. Mun piti maata omalla paikallani, enkä saanu mennä häiritsemään niitä. Eiks oo epistä! Mistä mä nyt tiedä josko ne vaikka koski mun leluihin tai tavaroihin?

Sit vähän ajan päästä se pieni ihminen tuli alakertaan ja emäntä otti sen sylkkyyn. Halusin ihan kauheesti tehdä tuttavuutta sen kaa, koska ei se vaikuttanu ihan kauheen pelottavalta. Mut muori ei antanu koskea siihen, koska mä oon kuulemma arvaamaton. Ai mää vai? No en tosiaan oo. Mää oon kaikista arvattavin koira. Kaikki arvaa heti, että mä oon nerokas, komee ja söpö. Mut muori on toista mieltä, ja uskaltaa väittää että mun mielialat saattaa vähän (paljon) vaihdella kun mulla on liikaa vauhtia päällä. Siks se päästi mut vaan vähän haistamaan sitä pikkuihmistä. Mä olisin kauheesti halunnu pestä sen naaman, mutta se ei jostain syystä tykänny ideasta. Se sanoi, että on ällöä kun mä nuolen naamaa. Ällöä? Ja mä kun laitoin ihan parhaan naamannuolemisen peliin…

Ei mun sit kauheesti tarvinnutkaan pelätä sitä pikkuista, mutta varmuuden vuoksi muori sanoi, etten saa tulla sähläämään sinne niiden kanssa. Mulla on kuulemma liikaa vauhtia ja se aiheuttaa vaarallisia tilanteita…Vaikka mä olin ihan kiltti! Eiks oo tosi epistä! Tää vaan vahvistaa mun epäilyksiä siitä, että ihmiset on varsin outoja. Mut aika mielenkiintoisia, erityisesti tommoiset kääpiöversiot niistä. Ehkä mä vielä joskus uskallan olla semmoisen kaveri, kunhan varmistun sen luotettavuudesta. Otetaan vastaan kanssaveljien ja -sisarten kokemuksia pienistä ihmisistä ja erityisesti vinkkejä siitä pitääkö niitä pelätä.

Kyborgi-Tahvo

Tänään on ollu niin outo päivä! Se alkoi oudosti ja on jatkunu vielä oudommin!

Nääs kun heti kukonlaulun aikaan muori raahas mut ylös sängystä ja pisti autoon. Ja isäntä heitti meidät Turun keskustaan jossa oli ihan sikana ihmisiä. Ja että siellä oli haisuja ja kaikkee outoa, kuten lehtipuhaltimia ja rekkoja ja pyöräilijöitä. Ja mua jännitti ihan kauheesti. Oudointa oli, että joistain taloista ihmiset tuli yht’äkkiä ulos kadulle ja joihinkin taloihin pääsi sisälle suoraan siitä kadulta. Olisin halunnu mennä yhteen niistä taloista, mutta muori sanoi ettei sinne saa viedä koiria. Höh.

Ja sit muori talutti mut eläinlääkärin luo, jossa oli pari muutakin koiraa. Mua hermostutti aikalailla, kun se yks koira hyppi koko ajan ja mun teki mieli näyttää sille närhen munat. Mut muori sanoi, että sekin oli vaan hermostunut.  Ja nyt mä ymmärrän miks! Koska se tiesi, että siellä lääkärissä tehdään vaan pahoja juttuja! Määkin jouduin sinne pieneen koppiin ja muori nosti mut pöydälle. Ja mä yritin kaikkeni, että olisin päässy muorin sylkkyyn, mutta se vaan pakotti mut takaisin sinne pöydälle. Ja arvasin heti, että eihän tästä seuraa kuin kärsimystä ja kipua. Ja oikeessa olin.

Ne teki mulle jotain tieteellisiä kokeita, koska mun nahan alle laitettiin semmoinen siru. Ja se sattui aika ikävästi sen laittaminen, mutta sehän nyt oli ihan arvattavissa. Eivät sentään tutkineet mua millään ihme lonkeroilla, niinku tieteiselokuvissa yleensä. Ja sitten se eukko laittoi vielä jotain ainetta mun niskaan, jotta en kuulemma saa vesikauhua. No okei, se on oikeestaan ihan hyvä juttu, koska mä niin pidän uimisesta.

Mut se mirosiruhommeli oli musta aika ikävä juttu. Oon ihan varma, että ihmiset käyttää sitäkin hommaa vaan omaksi hyödykseen. Ehkä ne yrittää muuttaa meitsin puolirobotiksi, sellaiseksi, joka tottelee käskyjä. En tosiaan rupea semmoiseksi. Tai sit vähitellen mun kaikki ruumiinosat korvataan koneilla, ja musta jää jäljelle vaan jättimäiset aivot, jotka pyörittää koko juttua. Kääk! Kyborgi-Tahvo! Se eläinlääkärikin sanoi, että meitsi on terve ja lihaksikas veikkonen, joten kyllä ne selvästikin oli kiinnostuneita meitsin ruumiin kunnosta.  Onneks emäntä ei kuitenkaan suostunu jättään mua sinne pidemmäks aikaa, vaan me lähdettiin aika pian kotiin.

Kotimatka olikin helmi juttu, koska mä pääsin bussiin! Bussit on ihan parhaita. Ne on parempia kuin tavalliset autot, koska niillä pääsee jänniin paikkoihin ja ne pysähtelee aina välillä. Kauppatorilla mä yritin mennä kaikkiin busseihin, mutta muori ei päästäny. Huusinkin ihan kuin pieni sika, kun se yks bussi ei ottanu mua kyytiin, ja emäntä sanoi että se on ihan hassua. Mä en kyllä käsitä mistä muori voi tietää millä niistä me päästään kotiin. Kaikki ne näyttää ihan samoilta mun mielestä. Se bussikuski kehui mua innokkaaksi, ja sitä mä kyllä olinkin. Haluaisin jäädä aina joka pysäkillä pois, koska mistä mä muuten tiedän ollaanko me kotona vai ei. Muori jostain syystä osas arvata oikein ja sit me ihan oikeesti päästiin kotiin.

Eli oli kyllä varsin omituinen ja tapahtumarikas aamu. Nyt mä jään odottelemaan, että alanko kuulla jotain avaruudesta tulevaa puhetta tai sit muuttuuko mun käytös jotenkin robottimaiseksi.  Jos mun käytöksessä ilmenee jotain tavallista omituisempaa, niin ilmoittakaa pikaisesti muukalaisteknologian tutkijoille…

Jännä kakka

Nyt kun syksy on taas tullut, alkaa iltalenkit käydä entistä mielenkiintoisemmiksi. Yhteinen nimittäjä kaikelle oudolle on pimeys. Ulkona on pimeää ja muori vaikuttaa aika pimeältä. Muorin mielestä on ihan normaalia kävellä aamuisin siten, että laahaa jalkoja niinkuin luistelisi ja että kaikissa kivikoissa pitää mennä hitaasti ja varoen, ettei vaan liukastu. Tänäänkin se hilasi jalkojaan asfaltilla mukamas siksi, että on niin jäistä. Emmä vaan mitään huomannu, kun menin niin vikkelästi. Mun turbobuusterit ihan vaan nautti siitä, että oli vähän enempi talvi.

Jännää on myöskin se, että pimeällä vastaan tulevat koirat on paljon pelottavampia kuin valoisalla. Siks mun pitää vähän varmuuden vuoksi rähistä niille, jos en oo varma että ne on hyviskoiria. Useimmat koirat täällä on hyviksiä, mut sit on pari tosi kauheeta pahista, joista mä en tykkää yhtään. Joskus musta tuntuu, että ne ihan tahallaan ärsyttää mua, koska tietää että päihittäisin ne varmana tappelussa. Tuijottaa mua silleen uhoten ja sit käyvät maahan makaamaan ja kyttäämään kun mä saavun. Se on ärsyttävää, ja erityisesti pimeällä!

Mut kaikista jännintä on käydä nuuskimassa hajuja, kun ei näe yhtään eteensä. Mä kun oon sen verran viisas mies, etten tosiaankaan halua astua mihinkään läjään mun nuuskutusreissuilla. Mä aina hyppään kaikkien kasojen yli, koska ne on niin ällöjä. Mut yhtenä iltana mua vastaan tuli jännä kakka! Nääs kun olin tapani mukaan nuuskimassa tien piennarta ja me kuljettiin samalla kotiin päin. Ja sit ihan yht’äkkiä mun naaman edessä oli iso läjä pas…no, sanotaanko vaikka jätöstä. Ja mä ihan säikähdin! Mä säpsähdin ja hypähdin niin paljon, että muori luuli mun löytäneen jonkun eläimen. Se kysyi uteliaana, että mitä sä sieltä löysit, että siilikö se siellä. No ei ollu siili, ei. Ja muori kyyristyi tutkimaan siellä pimeydessä mun tuijotuksen kohdetta…Onneks ei sentään ehtiny sitä sorkkimaan, koska tällä kertaa uteliaalla olis ollu kakkainen loppu. Ihan kirjaimellisesti.

Eli varoituksen sana kaikille kanssanuuskijoille: kun iltaisin kävelette rauhassa omia polkujanne, muistakaa katsoa ja erityisesti nuuskia myös edessänne olevat hajut. Vastassa kun voi olla varsin yllättäviä tilanteita.

Minä itte!

Oon tässä miettiny, että oonpas mää vaan aika taitava poika. Kaikki pojat ei oo ollenkaan yhtä nerokkaita kuin meitsi! Oon sitä mieltä, että elämä on jatkuvaa oppimista, mutta toiset vaan oppii nopeemmin kuin toiset.

Ajatellaan nyt vaikka sitä tilannetta, kun meitsi tuli tähän taloon.  En ymmärtäny noiden ihmisten jaarituksista yhtään mitään. Ne vaan hölötti jotain sekavaa, kuten “Jaadajaadada hölöhölö Tahvo. Hablahablajaadajaada diipadaapa.” Eli siis yhtä tyhjän kanssa. Mut sit mä opin. Eka asia, minkä mä opin hyvin oli ihmisten kieli. Ja se olikin vaikee oppia. Tää edellinenkin lause selventyi seuraavanlaiseksi “Haepas isi, Tahvo. Mennään ulos.” Ja nyt mä ymmärrän! Se ei ollutkaan ihan puutaheinää, vaan salakieltä. Osaan erottaa ihmisten salakielestä jo monia sanoja, kuten mennään, ulos, pihalle, lähdetään, lenkille, tule, ylös, alas, isi, äiti, missä, etsi, lelu, pallo, luu, anna, tänne, viemään, autoon, hyppää, pois, kieri, kuole, läpy…. lista on loputon. Ja tää mun opiskelu jatkuu yhä. Musta tuntuu, että mulla on vielä paljon opittavaa.

Sit toinen tärkee asia, minkä opin jo nuorena on jalan nostaminen. Se on erityisen tärkee taito, jos ei halua pissata kuin pikkutytöt. Oon siinä erityisen hyvä mestari ja osaan myös kuopsuttaa maata sen jälkeen.

Nää kaks ensimmäistä taitoa mä opin jo aika nuorena. Mut vanhempana oon oppinu paljon erityisempiä taitoja. Niinku esimerkiks pukeminen. Se on tärkee taito, jos meinaa päästä talvella ulos. Emäntä kun ei suostu jahtaamaan mua pitkin asuntoa, vaan mun pitää itse auttaa talvitamineet päälleni. Osaan tosi hienosti laittaa pään villapaidan sisään ja nostaa jalat hihoihin, kun muori vähän auttaa.

Mut neljän vanhana opin myös vähän kätevämmän taidon koskien tota ulkoiluhommaa. Nääs puhumisen. Aiemmin mä olin vaan vinkunu, mutta tuolloin mä aloin puhua. Aina kun me mennään ulos, meitsi sanoo “hauvvvva” oikein hienolla äänellä. Emäntä kysyy siihen vastakysymyksen “Mitä haluat?” ja mä vastaan taas samalla tavalla. En oo vielä oppinu muita sanoja, mutta tota mä osaan toistaa monta kertaa joka päivä.

Mun viimeisin taito on ehkä kaikkein tärkein, kun on tämmöinen syksy ja märkä. Nääs meikä osaa itse kuivata itsensä. Aina ennen muori joutui kuivaamaan mut lenkin ja pesun jälkeen, mut nykyään se vaan heittää pyyhkeen lattialle ja meitsi kuivaa itsensä ihan itte. Ei tartte auttaa. Tai no, vähän se kuivaa mun tassuja vielä sen jälkeen, mut melkein osaan kaiken ihan ilman ihmisiä. Ja se on tärkeintä.

Vielä kun mä oppisin avaamaan itse jääkaapin oven ja voisin teletapioida ihmiset uskomaan että mulle tarvii antaa ruokaa, niin oppiminen olis täydellistä. Pientä hiomista se vaatii, mutta alku on hyvä. Ja mulla on vielä vuosia aikaa harjoitella…

Pakasteen täydeltä

Voi että emäntä osaa joskus olla viisas! Harvinaista kyllä, koska ihmiset on keskiverrosti tyhmempiä kuin koirat. Ja tää on ihan tilastotietoa. Katotaan vaikka seuraavia seikkoja:

• Ihmiset (varsinkin naiset) ajelee ensin jalkansa tai muut ruumiinosansa ihan kaljuksi karvoista ja sit valittavat villahousujen käytöstä kun talvella on kylmä
• Ihmiset ajavat autolla lähikauppaan ja takaisin vain ehtiäkseen illalla lenkille
• Jotkut ihmiset polttavat tupakkia tai juovat viinaa ihan simona, ja sitten haluavat vaihtaa elimiä kun vanhat menee rikki
• Ihmiset kehittelevät koko ajan uusia keinoja tappaa toisiaan
• Ihmiset kehittelevät koko ajan uusia keinoja tappaa maapalloa
• Ihminen on keksinyt vaahtokarkkilevitteen, shamppanjavispilän ja valmiin ruskean kastikkeen – eli maailman turhimmat keksinnöt jos multa kysytään

Jos taas ajatellaan koirien nerokkuutta, niin sehän on itsestään selvää:

• Koirat tietävät koska ihmiset tulevat kotiin
• Koirat ratkaisevat asiat koira koiraa vastaan, joten ydinohjuksia ei tarvita
• Koirilla on häntä
• Koirat löytävät eksyneet ihmiset
• Koirat pelastavat hukkuvat ihmiset
• Koirat pelastavat ihmiset raunioista
• Koirat kävelyttävät sokeita ihmisiä…
• …ja laiskoja näkeviä ihmisiä jos liikunnasta puhutaan

Eiköhän tämä tullut tällä todistettua.

Mutta siis joskus, harvoin ihmisetkin osoittavat älykkyyden merkkejä! Ainakin tänään, kun muori oli hakenut töistä tullessaan Liedon Lihakaupasta meitsille kaksi pakettia ihania luita! Vuhuu! Ne luut on ihan parhaita, ja lihakaupan kiltti setä laittoi ne ihan sopiviksi paloiksi meitsille. Vähänkö mä yllätyin, kun näin muovipussissa kauhean kasan luita. Haistoin ne lattianrajaan asti, ja menin nenä pitkänä muorin perässä kun se pakkasi niitä pakastimeen. Sainkin illalla yhden lihaisan luun, joka maistui makoisalta. Isäntä sai samalla kertaa herkullisia pihvejä, joten sekin oli aika tyytyväinen.

Kaikkien Turun seudun koirien pitäisi yhdistyä ja tukea huoltajiensa älykkyyttä tässä luuasiassa. Käyttäkää toverit teletapiaa ja kehottakaa ihmisiä hakemaan teille luita Liedon Lihakaupasta.  Se on Liedon keskustassa, liikennevaloristeyksen vieressä. Jos ihmisenne tottelevat, niin heillä on todennettavaa älykkyyttä oppia uusia asioita. Ei vanha ihminen opi uusia temppuja, sanotaan, mutta yrittäkää silti. Minunkin ihmiseni oppi, joten se on mahdollista. Rohkeutta, toverit!

Ps. Lihakauppa ei ole sponsoroinut (vielä) tätä blogikirjoitusta…mutta Tahvon täyttä vatsaa se ei haittaa (toim. huom.)