Hidastaminen on yliarvostettua

Voi rakkaat blogini lukijat,

Tunnen suurta omantunnontuskaa, etten ole pitkään aikaan kirjoitellut mitään. Minua on saattanut kyllä seurata HauHau Championin nettisivuilla, joissa pidän toista virtuaalista majapaikkaani. Vaan tänne en ole ehtinyt koskea edes pitkällä tikulla. Ja tunnetusti tikut ja kepit ovat minun lempijuttujani.

Viime aikoina olen ollut kuitenkin kovin kiireinen, sillä lähes kaikki illat on toistunut sama kuvio: ulos ja pesulle, kuivaus ja riehuminen. Se on valtavan rasittavaa puuhaa. Onneksi tänään oli pieni pakkanen ja säästin illasta tuon pesun osuuden kokonaan, joten saatoin keskittyä täysillä riehumiseen.

Harmittavaista kyllä, teloin etujalkani muutama viikko sitten, ja se ei ole vieläkään ihan täysin parantunut. Osansa saattaa olla sillä, että en malta olla hetkeäkään paikallani. Emäntä sanoo, että on vaikea parantua jos riehuu koko ajan. Minusta on kuitenkin erityisen tärkeää, että osallistun kaikkiin talon toimiin, sillä muutenhan esim. juuston höylääminen voisi mennä ihan väärin. Olisihan se kauheaa todeta, että juustosiivut ovat täysin epäonnistuneita, ihan syömäkelvottomia! Meikäpoika kun vahtii kaikkea, niin priimaa tuppaa tulemaan. Saan vaivanpalkakseni aina silloin tällöin pienet maistiaiset, mikä on vähintä mitä talon henkilökunta voi tehdä.

Uusia kuviakaan minusta ei ole järin montaa otettu, sillä useimmissa ulkokuvissa olen märkä ja kurainen kuin uitettu koira. Enkä valitettavasti ole vieläkään päässyt uimaan, sillä emäntä sanoo että pitää vielä odottaa muutama kuukausi. En kyllä ymmärrä miksi, koska tänäänkin puro solisi ihan nätisti. Varmaan jotain ihmisten haihatuksia taas.

Laitan kuitenkin varuiksi mukaan yhden otoksen, josta voitte todeta, että olen yhä hengissä ja aina vaan tosi komea. Ja kaikki jalatkin on tallella, vaikka toinen etujalka näyttää kuvasta kadonneen…

Kuva

Terveisin

Tahvo

 

Mainokset
Kategoria(t): Yleistä löpinää | Yksi kommentti

Tahvo-poika sairastaa

Hei taas kaikki ihanaiset lukijani.

En ole kirjoitellut blogiini muutamaan viikkoon, ja osasyynä oli mystinen sairauteni. Katsokaas, meikäläisen kaltaiset teräsmiehetkin sairastuvat joskus.

Edellistä kirjoitustani ennen sairastuin kummalliseen tautiin, joka aiheutti minulle kurjaa oloa ja ahdistusta. Mahaan ja selkään sattui, ja ensin ihmiseni luulivat sen johtuvan vain venähdyksestä. Meikä kun on aavistuksen tapaturma-altis tapaus.

Mutta sitten se vaan jatkui ja jatkui, ja olo ei vaan parantunut. Niinpä tapahtui kauhein juttu ikinä: jouduin eläinlääkäriin. Mun suurimpia inhokkijuttujani!

Kiikuttivat minut hoitoon, koska olo vain paheni ja sain samana aamuna pienimuotoisen kohtauksen. Jälkikäteen pääteltynä kohtaus ei luultavimmin johtunut mistään taudista, vaan oli vaan erillinen juttunsa. Muori ja isäntä epäilevät, että meikäläisellä on jonkin asteinen epilepsia, koska aina välillä tulee kummallinen olo. Onneksi nolo olo tulee vain muutaman kerran vuodessa, mutta siinäkin on riittämiin. Kohtauksen aikana vaikuttaa kuin alkaisin oksentamaan, mutta oksu ei tule, vaan jalat alkavat pettää. Päässä heittää ja ei oikein tasapaino pysy kohdillaan.
Yleensä tähän auttaa, kun minut viedään johonkin rauhalliseen paikkaan ja pidetään pystyssä niin etten pääse kaatumaan. Jalat kun eivät kanna. Kohtaus menee ohi muutamassa minuutissa, ja sen jälkeen on taas varsin normaali olo.
Eläinlääkäri sanoi, että saattaa hyvinkin olla epilepsiaa, mutta lääkitystä ei aloiteta ellei ole tosi vaikea tapaus. Tai sitten mulla on vaan päässä vikaa…mutta sittenhän sovin vaan hyvin joukkoon.

No, lääkäriin jouduin kuin jouduinkin tuon mystisen taudin vuoksi, ja mikä käynti se olikin! Ottivat minusta virtsa- ja verikokeet, kuunneltiin sydän ja otettiin röntgen mahasta ja selästä. Taas minut rauhoitettiin ja sain semmoista tököttiä suoneen, että näin illalla pikku-ukkoja. Mutta kyllä kannatti! Eläinlääkäri epäili, että minulla olisi jossain tulehdus (ei tiedä missä) ja että sisuksissa mahdottomasti kaasua. Kaasukuningas siis! Ei siis ihme että vähän vatsaa väänsi, kun eihän sitä hieno mies sisällä puuppaile. Ja jos joskus puuppaakin, niin pitää sen jälkeen vähintääkin paikkaa vaihtaa, kun on niin epäsopivaa kaltaiselleni hienostokoiralle.

Lääkkeet sain kotiin, ja olo alkoi helpottamaan parissa päivässä. Aika hieno juttu, vaikka lääkärissä olikin mielestäni ihan kauheaa. Ihan ilman kärsimystä ei päässyt lääkärikään, koska verikokeessa laitoin sen verran hanttiin, että palttua oli pöydät ja lääkärin kädet täynnä. Sen siitä saa kun meikäläistä piikittää.

Kiitos siis hyvästä hoidosta Raision Koira-KissaKlinikalle, jossa hoito oli ensiluokkaista. Nyt taas jaksan terrorisoida lähialueita normaaliin SUPERneromaiseen tapaani!

ps. Viime artikkelissa mainostamani HauHaun ruoka lähti Pröttikselle, joten kiitos ja kumarrus

Kuva

Kategoria(t): Yleistä löpinää | 3 kommenttia

Maukasta eläintenpäivää!

Tänään 4.10. vietetään eläintenpäivää. Se on mielestäni vuoden tärkein päivä sitten 4.5., jolloin on syntymäpäiväni.

Harmillista kyllä, en ole päässyt varautumaan tähän juhlalliseen aikaan, koska olen viime päivinä ollut hiukan allapäin. Oloni on ollut hieman kivulias, mutta tunnelma näyttää jo paremmalta. Isäntä epäilee, että olen reväyttänyt lihakseni touhutessani, ja onhan se mahdollista koska olen täyttä lihasta. Mitäs muutakaan voisin reväyttää?
Emäntä tuumii, että jos oloni on vielä viikonlopun jälkeen näin ikävä, joudun lähtemään eläinlääkärille….Ja sitähän en halua. En tosiaankaan! Viimeksi kun kävin, niin heräsin tokkuraisena ja naama tikattuna, joten nou vei millekään ronkkimiselle.

Onneksi ruoka ja lenkkeily maistuvat, sillä nehän ne oikeasti elämän tärkeimmät asiat ovat.

Juhlan kunniaksi sain emännältä Paketin. Paketit ovat ihan parhaita, koska niissä on jotain sisällä. Minun pakettini oli valkoinen, ja siinä luki Hauhau Champion, Superpremium! SUPER-ruokaa SUPERneroille, päättelin! Ja sitähän se taisi olla, ainakin jos pakettia uskoo. Toisaalta, eikös kaikki syömäni ole superia, tai ainakin muutu sellaiseksi? Pääsin tutustumaan tähän valtaisan hienossa paketissa olevaan makuelämykseen eläintenpäivän kunniaksi, ja tässä näette tuloksen.

KuvaTäältä löytyy tarkempi kuva syömästäni tuotteesta

Tahvon testauksen tulokset: (Asteikoilla T – TTTTT)

Paketin ulkoasu: TTTTT, vallan mahdottoman hieno ja tyylikäs, soveltuu erityisen hyvin valkoisella sisustettuun kotiin (kuten meille). Harmillista oli ainoastaan, ettei paketissa ollut minun kuvaani.

Nappuloiden koko: TTTTT, aikas sopiva pienen ja ahneen koiran suuhun. Meikäpojalle eivät sovi mitkään pikkukoirien nappulat, jotka vedän aina henkeen. Nämä olivat mukavan kokoisia, muistuttivat sopivasti pupunpapanoita. Eli just meitsin juttu.

Nappuloiden haju: TTT, perusnappulan tuoksu, ei liian ällö eikä liian voimakas.

Maku: TTTT, Vallan hyvä, kelpasi näinkin kriittiselle herralle. Maistuivat etäisesti kanalta. (Ai niin, mutta nappulathan olivatkin kana-perunaa).

Muita kommentteja: Paketti 1,5kg oli justiinsa sopiva kaltaiselleni tuurisyöpölle, joka syö namiskuukkeleita vain satunnaisesti ja puuroa sitäkin enemmän. Paketti soveltuisi hyvin esim. kesäiselle merimatkalle, koska on uudelleen suljettava. Otankin varmaan tällaisen mukaan seuraavalla meriseikkailulla, koska edellinen nappulaostos oli ihan liian suuri ja avonainen pakkaus.

No, nyt teille kaikille pikku palleroille tuli varmaan hirmuinen SUPERruoan kateus, eikö vaan?
Emäntä on eläintenpäivän kunniaksi lupautunut tukemaan yhden onnekkaan koiran SUPERneroutta, lahjoittamalla paketillisen Hauhau Championin SUPERpremium-ruokaa (lohi-peruna) yhdelle tätä artikkelia kommentoivalle karvapäälle. Otan voittajaan yhteyttä erikseen ja kerron sen blogissani ensi viikolla.

Jos nakki ei napsahda kohdalle, niin saahan sitä ruokaa toki kaupastakin (ainakin suosikkinettikaupastani): Petnetstoresta

Maukasta eläintenpäivää kaikille!

Kuva

Kategoria(t): Makutestit, Yleistä löpinää | Avainsanat: , , , | 7 kommenttia

Myllärin tunnustuksia

Minun on pakko tehdä jälleen eräs tunnustus, sillä mieltäni on alkanut vaivata tämä muiden jo havaitsema totuus: olen ruokaholisti.

Ja ruokaholistilla tarkoitan sellaista henkilöä tai koiraa, joka ei vaan saa tarpeekseen ruoasta. Kaikenlaisesta, kaikenmakuisesta ruoasta. Paitsi graavista lohesta, joka on etovaa. Mutta muuten kaikesta: vihanneksista lihaan ja leivoksiin.

Voisin syödä ja syödä niin kauan että halkeaisin, tai ainakin yrittää parhaani.

Image

Nälkä se riuduttaa kovimmankin kundin. Ja halipula.

Emäntä sanoo, että vatsani on aivan pohjaton. En ole siitä samaa mieltä, mutta todettakoon että näin pieneksi koiraksi minulla on erittäin venyvä vatsalaukku. Olen harjoittanut sitä kaikki nämä vuodet, ja pian sen ominaisuudet ovat tulleet huippuunsa.

Tunnustan myös, että tämä riippuvuuteni on aiheuttanut sen, mikä vaivaa myös monia keski-ikäisiä miehiä: sikspäkin tilalla minulla on niin sanottu tynnyri, oikea keskiketterä. Olen saanut sen pidettyä kyllä melko timminä, mutta kun ihmiset menivät ja nipsaisivat eräät toiset ruumiinosani pois, on niihin kulunut energia alkanut hakea uutta paikkaa. Ja löytänyt sen.

Suurin ongelmani on, että minä vain pidän niin kovasti ruoasta. Se vaan on hyvää. Omaa puuroani jaksan odottaa uskollisesti vaikka tuntikausia, sen jäähtyessä keittiön tasolla. Joskus saatan jäädä odottamaan, vaikka valot sammutettaisiin, koska aina on pieni toivonkipinä että jospa vaikka vielä vähän saisi. Samoin lenkille lähdettäessä minun on välillä vaikea päättää, jäisikö kotiin nuolemaan uunivuokaa vai lähtisikö ulkoilemaan. Optimistisesti yritän tehdä molempia ja ravaan eteisen ja keittiön välissä kuin aropupu.

Onkin aivan turha sanoa, että ylipainoiset ovat laiskoja. Vaatii valtavaa vaivannäköä saada tuo kaikki vuosien varrella keräämäni rasva myös pysymään! Emäntä yrittää juoksuttaa ja uittaa minua, raahaa mukanaan sadesäällä ulos ja metsään, ja siitäkin huolimatta elintasokumpuni pysyy. Muttei tietenkään ilman vaivannäköä.

Katsokaas, tässä teille esimerkki: muori ja isäntä ostivat kotiin iiiiihanat rullakebabit, joita he tyytyväisinä mussuttivat. Tunnetusti kebabliha on mielestäni maailman parasta ruokaa, ja syön sen kanssa vaikka salaattia. Niinpä tarkkailin väsymättä mitä he söivät.
Muori saa yleensä aina ensin lautasen tyhjäksi, koska on varsinainen litrahuuli. Ja niin tälläkin kertaa. Hän suuntasi sen jälkeen keittiöön, ja luulin jo tilaisuuteni menneen kun näin hänen kaatavan jotain roskakoriin.
Ja tässä vinkki tuleville superneroille: se mikä menee roskikseen, ei tule sieltä enää pois.

Siitä johtuen suuntasin isännän luo kerjäämään tarkkailemaan.
Se oli paha virhe.

Katsokaas, emäntä ei kaatanut roskikseen ruokaa, vaan papereita. Ja minä hölmö päättelin väärin, melkein siinä määrin että olisin voinut menettää parhaan tilaisuuteni. Onneksi muori oli armelias ja jätti minulle pienen palan herkkuruokaa, joten päiväni oli pelastettu. Siitä oppineena pyrin jatkossa tarkkailemaan vieläkin paremmin.

Ymmärrättehän nyt, kuinka paljon aivotyötä tämän elopainon ylläpito maksaa? Ei siihen riitä mikään normaali pöydän vieressä kuolaaminen, vaan se edellyttää ankaraa harjoitusta! Ruoan tuottajia (ihmisiä) on tarkkailtava lähes tauotta, jos mielii saada jotain. Olohuoneessa paras tarkkailupaikka on joko maton reunalla (ja reunaa ei saa ylittää) tai rappusten alla. Jälkimmäinen sopii erityisen hyvin yllätyshyökkäyksiin, jos esim. muovipussi rapisee alakerrassa.

Haasteen vakavuudesta huolimatta noudatan ruoankeruussani vain laillisia keinoja. En siis varasta tai tongi roskiksia, vaan saan kaiken sallituilla keinoilla.
Tämä onkin muodostanut minulle tänään ongelman. Katsokaas: normaalisti uunissa tehdään ruokaa minulle, mutta tällä kertaa emäntä laittoi sinne aivan erityistä herkkua. Hän teki ensimmäistä kertaa satumaisia leivoksia, joita kutsuu kanapeeksi (?). En tiedä miten kanan pee tähän liittyy, mutta sellaisia ne olivat.
Ai miksikö se oli ongelma: ei se koko, ei se muoto, vaan sen herkullinen maku. Voi veljet miten taivaalliselta ne tuoksuivatkaan, ja miten ihanalta maistuivat! Sain maistaa palasen muorin rohmuttua suurimman osan, ja siitäpä ongelma alkoi.

En saa noita ihanaisia leivoksia mielestäni, vaan päivystän keittiössä aina kun joku potentiaalinen ihmisuhri ajautuu sinne suunnalle. Saattaa olla, että jopa kebab jää toiseksi näiden ihanuuksien rinnalla.
Joudunkin nyt pohtimaan aivan uusia lähestymistapoja ruoan haalimiseksi, koska emännän jälkiruokamaha on harmittavaisen tilava, ja siihen reppuun mahtuu vielä.

Jos jollain lukijallani on loistavia ideoita leivosten haltuunottoon, niin sellaisia saisi jakaa. Muuten hyvin muotoutunut varteni alkaa riutua kaiken tämän nälän keskellä. Olen melko varma, että kanapeet kuuluvat oikeaoppiseen koirien ravintoon, ja minulla alkaa jo nyt olla niistä vajausta. Mahtaako tulla joku puutostauti? Keripukki tai vastaava? Äkkiä hyviä ideoita kehiin!

Image

Tässä niitä on, taivaallisia herkkuja!

Mutta nyt on pakko lopettaa: emäntä otti juuri tuoreen puurosatsin uunista, ja meikäläisen päivystysjakso alkaa nyt!

Kategoria(t): Yleistä löpinää | Kommentoi

Koiria ja koiraihmisiä

Emäntä sanoo, että meidän koirien kanssa elämä muuttuu jotenkin kummallisemmaksi kuin tavisihmisten elämä.

No ihan varmana on totta ainakin sen puolesta, että ilman minua noiden kahden elämä olisi ihan tylsää ja kuivaa. Ihan kuin söisi joka päivä kaiken aikaa näkkäriä. Vaikka näkkärikin on kyllä hyvää, niin uskallan väittää että kaltaiseni mehevä pihvi on parempaa ainakin useimmiten.

Urhea laivakoira vahtii rannalla, ettei isäntä unohdu veneeseen

Urhea laivakoira vahtii rannalla, ettei isäntä unohdu veneeseen

Ilman minua jäisivät aamumylläykset ja iltamöyrinnät näkemättä, eikä kukaan kuorsaisi ja tuhnuttelisi vieressä kun ollaan merellä kellumassa. Viime viikonloppunakin möngin muorin kainaloon sellaiseen lusikka-asentoon, että Uri Gellerkin ihmettelisi.

Mutta tämä kaikkivoipainen mylläykseni ei ollut se mistä muori puhui kehuessaan meitä koiria. Katsokaas kun se tarkoitti sellaista arkielämää, jossa ihminen voi (teoriassa ainakin) alkaa ajatella kuin koira. Jotkut ihmiset ajattelevat nytkin kuulemma kuin siat, ja toiset vuorostaan apinan lailla, joten eihän tämmöinen teoria mitenkään ihmeellinen oikeastaan ole. Siatkin ovat älykkäitä eläimiä.

Parasta veneilyssä on sylissä vietetty aika

Parasta veneilyssä on sylissä vietetty aika

Tämän loistoidean hän sai kuitenkin tänään aamulenkillä, kun köpöttelimme eteenpäin asfaltilla. Siinä yht’äkkiä hän hokasi, että normaali ihminen (joskaan en ole varma kuuluuko muori muutenkaan näihin) ei varmaankaan kiinnittäisi huomiota maassa olevaan pieneen kakkakikkareeseen, vaan astuisi suvereenisti sen päälle. Mutta koirien kanssa kasvanut ns. koiraihminen miettii kuin koira, eli meitsi, ja havainnoi tämän hämmästyttävän pienen kikkaran.

Ja niinhän se teki, eli emäntä havainnoi samaan aikaan kun meikäläinen pysähtyi haistamaan että kukas se meidän hoodeille on torttunsa pudottanut.
Samalla tavoin muori kiinnittää huomiota puskissa heiluviin pusseihin (ja ei, en tarkoita tässä yhteydessä mitään puskajussien pusseja vaan muovi- ja paperipusseja) ja maahan pudonneisiin esineisiin, jotka eivät kuulu joukkoon (kuten esim. lapanen hangessa).

On se vaan merkillistä! Tämä havainto sai aivonystyräni avautumaan, ja voin melkeinpä uskoa, että ihmisissäkin on joitain kehittymiskykyisiä yksilöitä. Nyt jäljellä onkin se ihmettelyn aihe, miten kouluttaa omasta ihmisestä parempi koira?
Ne yrittävät päästä siihen lukemalla ”näin kasvatat koiraasi”-kirjoja, mutta itse olen varma että parempia tuloksia syntyisi jos jokainen koiraihminen nuuskisi vähän enemmän heinänkorsia ja söisi välillä pupunpapanoita. Siltä kautta jos miten oppisi ymmärtämään, miten mahtavan hienoa onkaan olla koira.

Tahvot on tehty halittavaksi (valikoidusti)

Tahvot on tehty halittavaksi (limited edition)

Kategoria(t): Yleistä löpinää | Avainsanat: , | 4 kommenttia

Suuri merimatka

Voi veljet, mitä olenkaan kokenut viime viikkojen aikana! Merikoiruuteni on kasvanut siihen mittaan, että pääsin muorin ja isännän kanssa oikeaan meriseikkailuun.

Purjehdimme pikku paattimme kanssa lähes 200 merimailia, 14 pysähdystä ja 10 päivää. Se oli vallan hieno matka, ja pääsin näkemään vaikka mitä jännää. Myös hylkeitä!

Tutustuin matkalla mm. maailman kahvaan, Konungskärin lampaankakkaan ja kyykäärmeisiin, Ramsön katajapuskiin sekä pirunpeltoihin. Maistoin lisäksi savustettua ahventa, saaristolaisleipää ja paikallisia vadelmia. Ihmiset maistoivat myös hyljettä, mutta se oli sen verran eksoottista (ja pahaa), että jäin ilman. Ai niin, ja näin muuten myös peuroja ja lehmiä, en tosin samalla saarella.

Parasta oli ehdottomasti uiminen, ja etenkin Källskärin hulppeat kivirannat. Sinne voisin mennä toisenkin kerran. Ehkä myös Sandön tai Jurmon rannoille, jos saisin muutaman kepin mukaan.

Tässä kuvia matkastamme, koska ne kuulemma kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. En päässyt mukaan jokaiseen, mutta näin ne kaikki.

Dalskär

Dalskär

Aspö

Aspö

Dalskär

Dalskär

Dalskär

Dalskär

SONY DSC

Stora Hästö

Stora Hästö

Stora Hästö

Stora Hästö

SONY DSC SONY DSC

Sandö

Sandö

Sandö

Sandö

Samsaari

Samsaari

SONY DSC

Ramsö

Samsaari

Samsaari

SONY DSC SONY DSC SONY DSC

Kökar

Kökar

Maailman laidalla

Maailman laidalla

Konungskär

Konungskär

Birsskär

Birsskär

Konungskär

Konungskär

Källskär

Källskär

Matkalla

Matkalla

Källskär

Källskär

Källskär

Källskär

Källskär

Källskär

Jurmo

Jurmo

Jurmossa

Rakkaudentunnustus Jurmossa

SONY DSC SONY DSC

Jurmo

Jurmo

Jurmo

Jurmo

Jungfruskärin lähistöllä, huomatkaa merikotka kalliolla

Nimettömällä saarella

Nimettömällä saarella

Kategoria(t): Yleistä löpinää | Avainsanat: , | 4 kommenttia

Meriseikkailut jatkuvat

Meriseikkailuni ovat jälleen jatkuneet tänäkin kesänä. Olen melko varma, että isona minusta tulee sellainen laivakoira, joka purjehtii maailman ympäri! Se vasta olisikin poikaa! Olisin kuin Paspartou siinä Maailman Ympäri 80 päivässä -ohjelmassa.

Mahtaisi olla jännittävää kulkea pitkin maailmaa ja nähdä uusia maita. En ole koskaan ollut Suomen ulkopuolella, koska täälläkin tuntuu olevan nähtävää yhdelle koiranelämälle. Superjännää oli muutama vuosi sitten kun kävimme Lapissa ja näin siellä poroja. Matkalla poikkesimme myös Kalajoen hiekkasärkillä. Olen melko varma että supernerojen taivas muistuttaa sitä hiekkarantaa.

On ihana haukkua, kun kaiku vastaa

On ihana haukkua, kun kaiku vastaa

tiira

Tiira

Jos pääsisin maailman ympäri pikku purtilollamme, kävisin ainakin Afrikassa, koska siellä on kuulemma norsunluurannikko. Taitaapi niillä pojilla olla vähän isompia rustoluita kuin meitsillä. Lisäksi olisi hienoa tutustua Roomaan, koska olen kuullut siellä asuneen yhden Caesarin. Melko varmasti sama jätkä kun on keksinyt sen koiranruoan josta saan mahani kipeäksi. Ja joku Nero on samasta paikasta, joten melko varmaan käymisen arvoinen paikka.

Toistaiseksi joudun tyytymään lähimaastoissa matkailuun, mutta onneksi täälläkin riittää koettavaa. Juhannuksena näin rannalla kiiltomatoja ja maistelin merilevää, ja mikä jännintä koko ranta oli täynnä pieniä kärpäsiä jotka tanssivat. Tässä video niistä:

Emäntä sanoo, että ihan vielä minusta ei ole ammattiveneilijäksi, koska osaan kiertää venettä vain yhteen suuntaan: myötäpäivään. Vastapäivään kiertäminen on hirmu vaikeaa ja vähän pelottavaa, joten menen laidalla aina samaan suuntaan. Pitänee varmaan harjoitella tätä asiaa ennen kuin suunnittelen pidempää reissua vaikka Dogtowniin. Sellainen löytyy muuten rapakon takaa Kaliforniasta. Katso vaikka itse:

http://goo.gl/maps/Amzz5

Kategoria(t): Yleistä löpinää | Avainsanat: , , | 2 kommenttia