Vahveroiden vallassa

Olen päässyt toteuttamaan itseäni jälleen siinä, missä olen paras! Enkä tällä kertaa tarkoita komeutta, koska sehän on alati mukana, vaan nuuskuttamista. Olen melko varma, että musta tulee isona maailman parhain sienikoira.

Nääs kun me mentiin muorin kanssa viikonloppuna metsään ”katsomaan” sieniä. Se on aina joka syksy sama juttu: Muori ottaa mukaan jättimäisen korin ja minut, ja mennään vaan ”pieneksi hetkeksi” katsomaan sieniä. Ihan kuten nytkin. Ja kuten aina, nyt katsomisen saldo oli ensialkuun 9 litraa suppilovahveroita. Mutta eihän semmoinen muorille riittänyt. Sen valtasi suppilohulluus!

”Suppilohulluus”, tieteelliseltä nimeltään Ahneetticus Himotus Vahverotus, on hyvin yleinen sienestäjien tauti. Siihen sairastuu meidän perheessä joka vuosi ainakin yksi naaraspuolinen sienestäjä. Tauti on erittäin yleinen varsinkin hyvinä sienivuosina, ja sitä tartuttavat suuret sienisadot. Yleisiä oireita ovat: halu jäädä pitkiksi ajoiksi metsään, korin tilavuuden kieltäminen sekä viimeisenä oireena vieroitusoireet metsästä lähtiessä. Tämä on onneksi ohimenevä sairaus, mutta se voi pahimmillaan aiheuttaa riitoja perheen sisällä ja lyhyitä sekoamisjaksoja metsässä.

Vahveromestari yhdessä saaliin kanssa

Semmoinen meidän muoriin iski, joten se päätti soittaa avuksi Lähimummon. Lähimummo on hyvä sienestäjä myös, joten sitten me päätettiin mennä seuraavana päivänä uusiksi. Ja mehän mentiin! Tällä kertaa saalis oli 15l ja mummolla saman verran. Meitsi tarjosi laadukasta nuuskutuspalvelua, ja löysinkin useita erinomaisia kanttarellikätköjä sekä jättisuuren suppilovahveroparven. Emäntä oli siitä erihyvillään ja sain nameja palkaksi.

Olen melko varma, että ensi vuonna olen entistäkin parempi kanttarellikoira, ja löydän kaikki sienet ennen muoria. Toiveissa on myös kehittää varsinkin nopeutta, sillä vain harvoin ehdin syödä löytämäni ennen kuin muori ehtii estää. Onneksi on koko talvi aikaa harjoitella!

Tässä näitä vahveroita on

 

Puolentoista tunnin saalistamisen jälkeen: 9 litraa