Vaikka onkin varsin hienoa olla pieni valkoinen koira, näin myöhään syksyllä tuntuu välillä, että olisihan se aika siistiä olla ihan musta. Meikäläiselle kun sattui tässä eräänä päivänä semmoinen tapaus, että aloin harkita värin vaihtoa.
Nääs kun olin tapani mukaan muorin ja isännän kanssa ulkoilemassa puistossa, ja aurinko ehti laskea. Ja kuten kaikki SUPERnerot tietävät, siellähän oli ihan säkkipimeää. No, muori rohkeana tuumi, että eihän se mitään haittaa, mennään nyt vaan puiston läpi. Kyllä me sentään nähdään missä tie on. Ja me nähtiinkin, vaikka ei meikäläistä se tie kiinnostanut vaan ne ojat. Oi mitä ihanaisia hajuja sieltä ojista löytyikään! Löysin pupujussin haisua ja muutaman syömäkelpoisen heinän.
No, niinhän me tehtiin ja lähdettiin kävelemään sitä tietä pitkin. Eikä se ollut mikään pitkä tie, mutta sen verran matkaa että ei toiseen päähän heti nähnyt. Ja sitten muori alkoi ihmetellä. ”Ihan kuin joku liikkuisi puistossa”, se tuumi. Ja sitten se tuijotti pimeyteen, vaikkei mitään nähnytkään. Pienen tuijottamisen jälkeen sen silmiin osui tummiin pukeutunut hahmo, joka vihelsi. Eikä se viheltäminen ollut mitään joubeibe-vihellystä, vaan semmoista jasassiintänneheti-vislaus. Semmoinen justiinsa, mitä meikäläisellekin toisinaan vihelletään. Mutta mitään ei näkynyt, kuului vaan. Niipä me seisottiin siellä tiellä, kun ei tiedetty onkos siellä vaikka enemmänkin kulkijoita. Viimein muori havaitsi, että toden totta, kyllähän siellä oli!
Kaiken sen mustan pimeyden läpi näkyi hämärästi tumma hahmo, jolla oli koira mukana. Ja arvatkaas mitä: se oli siellä puistossa juoksuttamassa koiraa. Kyllä, siellä pilkkopimeässä, jossa oli mustaa kuin säkissä. Siellä se koira vilitti, ja samoin omistajakin.
Siitäkös meikäläinen saikin ajatuksen! Olisinpa minäkin musta koira. Voisin naamioitua ihan mihin vaan, eikä kukaan huomaisi. Voisin juoksennella pimeässä puistossa, ilman että kukaan tietäisi että olen vapaana. Jee! Ihan sikasiisti idea. Nyt meikäläinen ei pääse millään karkuun, kun turkki loistaa. Ja sit kun meikäläisen remmissäkin on heijastin, niin ihan turha luulla maastoutuvansa mihinkään. Ihan kuin joulukuusi yrittäisi maastoutua valoineen. Höh.
Saiskohan mistään semmoista kamoflaasia, jolla valkoinen koira voisi muuttua mustaksi. Voin jo kuvitella sen mainoslauseen mielessäni: ”Tuntuuko sinusta, että olet liian loistava? Haluatko muuttua näkymättömäksi? Meillä on siihen ratkaisu: Mustanaamio-kamoflaasi. Tällä vekottimella voit piiloutua mihin tahansa heinikkoon ilman pelkoa paljastumisesta. Eikä siinä vielä kaikki: saatat tällä nerokkaalla keksinnöllä napata myös muutaman pupujussin poikineen. Mustanaamio-kamoflaasi – koirille joilla on karvoihin katsominen.”
Ulvova Peittomylläri 