SUPER-sienikoira!

Aina välillä onnistun hämmästyttämään ihmiset, vaikka sen voisi kuvitella olevan jo mahdotonta kaikkien näiden vuosien jälkeen. Olen yli neljä vuotta harjoitellut sienestystä, ja viime vuonna ansaitsin ensimmäiset hurraahuudot kun tein valtavia kanttarellilöytöjä.

Tänä vuonna olemme viettäneet muorin kanssa entistä enemmän aikaa metsässä, ja olen löytänyt sieltä etenkin mustikoita, puolukoita ja yhden erittäin tuoreen peurankakkakasan. Mutta sitten ne sienet.
Kanttarellit ovat osoittautuneet bravurikseni, joten niiden löytäminen on kuin veisi lapselta tikkarin. Harmillista kyllä, emäntä on saanut jostain päähänsä, että HÄN haluaa poimia MINUN löytämäni sienet, mikä on aika harmillista. Olen tämän harjoittelun johdosta näet päätynyt tilanteeseen, jossa haluaisin ihan itse nauttia työni hedelmistä. Jopa siinä määrin, että emännän silmän välttäessä menin ja otin yhden kanttarellin suoraan korista. Huono idea. Mutta puolustuksekseni on sanottava, että se oli minun juuri aiemmin löytämäni sieni, joten se ikäänkuin kuului minulle. Emäntä ei vaan ymmärtänyt asiaa. Hmph.

Kanttarellinhaussa olen kehittynyt jopa niin hyväksi, että haistan sienet sammaleen alta, mikä on varsin kätevää kun yrittää löytää ne ennen emäntää. Olen aivan varma, että siinä yhdessäkin sammalmättäässä niitä on, mutta mitään ei vaan näy. Emäntä sanoo, että uskoo kyllä minua, koska viime vuonnakin siinä niitä oli. Semmoiset isot ja keltaiset ovatkin harmittavan helppoja löytää, mutta hankalia niellä kokonaisena. Olen testannut.

Emännän mielen valtasi kuitenkin epäusko, kun en ollut yhtään kiinnostunut suppilovahveroista, vaikka niitäkin ollaan jo vuosia treenattu. Pelko pois! Kunpa ihmiset ymmärtäisivät vaan luottaa meikäläisen intuitioon! Trust me, I know what I’m doing! Niinpä päätin näyttää närhen munat epäuskoisille ja seuraavalla kerralla johdatin muorin suoraa päätä suppilovahverotaivaaseen. Polkua pitkin vaan, ja jokainen koukkaus reunaan suppisten luo. Jopas oli epäusko tiessään. Ainakin siinä vaiheessa kun suppiloita oli kertynyt 8 litran verran ja muori oli ihan hiestä märkä ja täynnä havunneulasia.

Tästä voimmekin päätellä, että toisinaan pitäisi vaan luottaa ystäviinsä, ainakin SUPERneroihin sellaisiin. Joskus voi vaan antaan heidän johdattaa polulla, poiketa tieltä ja löytää jotain tosi hienoa. Jos aina pysyy tiellä, ei voi koskaan löytää mitään uutta ja ihmeellistä. Eikä myöskään huomata, kuinka täydellisen lahjakas yksi pieni valkoinen koira voikaan oikeasti olla!

Advertisement