Osa VI: Suuret metsästäjät
Olin jo pidemmän aikaa pohtinut, että minne kaikki ihmiset aina aamuisin lähtevät. He heräävät, pesevät pahan hajun suustaan ja pukevat vaatteet päälle. Sitten he lähtevät silmät sikkurassa jonnekin ja tulevat vasta illalla takaisin. Usein heillä on tullessaan mukana jotain syötävää tai ainakin jotain joka haisee hyvältä.
Koska Paiskalinnulla oli enemmän kokemusta ulkomaailmassa seikkailemisesta, päätin konsultoida asiaa häneltä.
”Kuulehan kanaseni, osaatko sanoa, missä ihmiset käyvät aina päivisin?”
Paiskalintu katsahti minua raukeasti ja haukotteli. Sitten hän selitti hyvin vakavasti:
”Ne käyvät tietenkin metsästämässä. Ihmiset ovat metsästäjä-keräilijöitä.”
Minulla ei ollut hajuakaan, mitä kyseiset keräilijät oikein tekevät.
”Katsos, ihmisethän ovat kuin apinoita. Niillä on kaksi kättä ja kaksi jalkaa. Ja ne voivat kiipeillä puissa tai vaikka tikapuilla. Niillä ei ole torahampaita eikä minkäänlaista suojaavaa karvapeitettä. Siis ne ovat uusavuttomia, karvattomia apinoita.”
Samalla kun mietin, mitä uusavuton mahtoi tarkoittaa, kana jatkoi asiantuntevasti:
”Koska ihmisten on elettävä jotenkin, he käyvät päivisin palvelemassa jotain toista ihmistä ja sitten metsästävät ja keräilevät loppupäivän erilaista ravintoa.”
”Siis juoksevatko ne otuksia kiinni ja purevat kaulavaltimoon?”, kysyin hämmästyneenä.
”No eivät tietenkään. Nehän ovat hitaita kuin etanat. Näyttääkö tuo palvelijasi siltä, että se jaksaisi juosta kiinni yhtään mitään”, Paiskalintu tuumasi ja osoitti muorin kuvaa piirongin päällä.
Minun oli pakko myöntää, ettei noilla rimppakintuilla juostaisi mitään kiinni. Hyvä jos jaksaisi pysyä edes minun perässäni. Ja hampaansakin olivat aika tylpät ja säälittävän apinamaiset. Ei ollut petoainesta tuo yksilö.
Paiskalintu jatko selostustaan:
”Ymmärrät varmaan mistä puhun. Ihmiset ovat valitettavan säälittävä laji. Ei lihasmassaa, ei torahampaita ja monilla ei kuulemma ole edes selkärankaa! Se on aika kamalaa. Niinpä he menevät harjoittamaan olemattomia vaistojaan sellaisiin suuriin keskuksiin. Niissä voi harjoitella metsästystä ja keräilyä.”
”Juokseeko siellä otuksia vapaana”, kysyin.
”Ei, ei, ei. Siellä on erilaisia huoneita, joissa on paljon tavaraa. Niissä tavaroissa on eri arvot ja niitä löytyy montaa lajia. Ihmisten kaupat ovat vähän niin kuin eläinkaupat, mutta ihmisten tavaroilla varustettuina.” ”Niihin kauppoihin pitää mennä ja yrittää mahdollisimman nopeasti kerätä kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta. Sitten pitää tunkea itsensä lähimmälle maksupaikalle ja yrittää tukkia tie kaikilta muilta. Mitä enemmän tilaa pystyy viemään jonossa, sitä parempi.”
”Joskus kaikkein vaarallisimmat ihmiset tuuppivat toisiaan niissä jonoissa ja oikein kivoissa kaupoissa ne riistävät toisiltaan niitä keräiltäviä tavaroita. Se on melkein sairasta se.”
Taisin viimein ymmärtää, mistä kana puhui. Siksi ihmiset tulivat kaupasta niin nälkäisinä ja halusivat heti laittaa kaikki hankkimansa tavarat piiloon. Sehän selitti paljon.
Kana jatkoi vielä asiantuntevaa kertomustaan:
”Niin, ja niissä kaupoissa on kaikenlaista tavaraa. Löytyy kaikkea vaatteista koiratarvikkeisiin. Niissä on sellaisia suuria jäätyneitä kaappeja, joissa lojuu lihaa ja muita raatoja. Joissain kaupoissa on myös nimetty ihminen, joka tietää kaiken niistä myytävistä, kuolleista eläimistä. Ne osaavat punnita kuinka paljon kukin tarvitsee siitä raadosta.”
”Kaikkein irstaimpia ovat kuitenkin sellaiset kaupat, joissa myydään kanan raatoja suoraan uunista. Siis sen on oltava polttouuni. Kanaparat pyörivät vartaissa pylly paljaana. Se on aivan järkyttävää katseltavaa.”
Mietin jo kauhunsekaisin tuntein Paiskalinnun kuvaamia kanoja. En enää ikinä söisi kanaa. En ikinä. Paitsi jos se haisisi tosi hyvältä. Sitten voisin ehkä maistaa…ehkä.
Järkytyin kuitenkin entistä enemmän, kun kana kertoi, että joissain maissa myös koirat päätyvät lautaselle. Ja minä satuin olemaan koira. En voinut ymmärtää, miten joku voisi syödä oman pienen muppensa. Se oli julmempaa kuin saatoin ajatella.
Hetken päästä uteliaisuuteni kuitenkin heräsi jälleen.
”Saako niistä kaupoista kaiken ilmaiseksi? Voinko minä mennä mukaan ja valita jotain syötävää”, kysyin kiinnostuneena.
”Ei, ei. Mikään ei ole ilmaista. Sitä varten ihmiset palvelevat toisiaan kaiket päivät. He saavat siitä paperia palkinnoksi, ja mitä enemmän paperia, sitä enemmän ruokaa saa keräillä. Se on jokin yhteisesti sovittu järjestelmä. Ihan hullu systeemi minun mielestäni. Ilman paperia ei saa ruokaa ja paperittomia katsotaan kaupoissa pahalla silmällä. Paperittomuus on ihmisille hirveän vakava asia.”
”Ja toisekseen, koirat eivät saa mennä kauppoihin. Siellä on ovessa sellainen merkki.”
”Miksi?”
”Koska koirien tuominen sekoittaisi ihmisten systeemin. He eivät voisi enää rauhassa kiroilla ja kiirehtiä, kun koirat olisivat aina haistelemassa jokaisessa nurkassa. Ihmiset eivät myöskään halua koirien näkevän, mistä ruoka oikein tulee. Se on joku salajuoni.”
Nyt aloin viimein ymmärtää, miksi ihmiset säilyttivät ruokiani alakaapissa. Silloinhan toiset ihmiset eivät pääsisi käsiksi ruokiin ja minä en tietäisi mistä nappulat kuppiini oikeasti tulevat.
Nerokas suunnitelma!
Tuo paperijuttu selitti myös sen, miksi ihmiset toitottavat niin paljon paperittomista koirista. Että ei kannata ottaa paperitonta koiraa, kun siitä ei koskaan tiedä. En ollut koskaan ajatellut, että ne paperit olisivat aivan noin tärkeitä, mutta ilmeisesti asia on kuitenkin niin.
”Eli minä en saa mennä kauppaan, vaikka minulla on paperit”, tuumasin ääneen.
”Vain opaskoirat voivat mennä kauppaan”, kana sanoi.
”Opaskoirat?”
”Niin. Ne ovat koiria, jotka opastavat vammaisia ihmisiä keräilyn iloiseen maailmaan. Ihmiset eivät osaisi keräillä tai kulkea ilman koiriaan.”
”Oi, voisiko minusta tulla opaskoira”, kysyin toiveikkaana.
Paiskalintu arvioi minua päästä varpaisiin ja sanoi:
”Ehkä. Osaatko opastaa hyvin sokeita?”
Mietin hetken, kunnes vastasin:
”Tuolla eukolla on silmien edessä sellaiset lasit. Ja se ei kyllä näe ilman niitä yhtään mitään. Lenkillä vedän sitä aina oikeaan suuntaan, ettei mennä ihan minne sattuu. Sitten kun se on sekaisin, se seisoo vaan paikallaan. Onko se riittävän sokea?”
”Niin…voisihan sinusta saadakin hyvän oppaan. Ehkä meidän pitäisi harjoitella sitä.”
Harjoittelu kuulosti hyvältä idealta. Minusta tulisi ihan oikea opas ja pääsisin mukaan kauppareissuille. Siitä tulisi mielenkiintoista!
Ulvova Peittomylläri 