Osa VIII

Osa VIII: Terapiakoiran tärkeä tehtävä

Paiskalinnun kanssa touhuaminen tuntui kehittäneen kykyäni työskennellä mielisairaiden ja vähä-älyisten kanssa. En tosin ollut vielä päätellyt, että kumpaan kategoriaan kana todellisuudessa kuuluisi. Hänellä tuntui olevan selkeitä päiviä ja sitten hiukkasen hämärämpiä päiviä.

Toisinaan saatoin jopa luulla, että kanan aivotoiminta olisi suurin piirtein normaali.

Pystyin ajoittain keskustelemaan hänen kanssaan ihan mukavasti ilman, että tilanteeseen liittyisi mitään selkkauksia tai minun nöyryyttämistäni. Ne olivat mukavia hetkiä ne.

Havaitsinkin, että kärsivällisyyteni ja sietokykyni olivat kasvaneet huimasti. Jaksoin kuunnella tuntikausia kanan turhanpäiväisiä jorinoita ilman, että minun teki mieli haudata häntä maan alle.

Tämä kärsivällisyys tulikin tarpeeseen, kun emäntä ilmoitti vievänsä minut terapiakoiraksi.

Terapiakoiraksi? Mietin, olisiko se mielisairaiden parantamista koiran ruumiinosilla. Siihen en nimittäin suostuisi vaikka maksettaisiin. Minun pallejanihan ei valtiolle luovutettaisi, vaikka emäntä oli muutaman kerran niin uhkaillutkin.

Tai kenties minun pitäisi hypnotisoida kaikkia sairaita suurilla, ruskeilla silmilläni. Antaa heille aivoterapiaa?

Olin kyllä aiemmin yrittänyt toteuttaa erilaisia juttuja aivoaaltojen avulla. Yritin mm. saada nakkia putoamaan lattialle tuijottamalla sitä riittävän kauan. Lisäksi harjoittelin nukkuvan emännän hypnotisoimista ajatuksen voimalla varsin laihoin tuloksin. Onnistuin saamaan ainoastaan tuuppauksen alas sängystä ja aamuhengelle haisevan röhkäisyn.

Terapiakoiran työ ei onneksi ollut mitään edellä mainituista. Emäntä selitti, että pääsisin tapaamaan vanhuksia ja lapsia erilaisiin hoitolaitoksiin. Antaisin heille terapiaa pelkällä söpöllä ulkomuodollani. Se olisi helppo nakki tällä naamalla! Työ kuulostikin hurjan hauskalta, etenkin kun palkaksi oli kuulemma paljon namia ja rapsutuksia. Mietin jo, miksei kukaan ollut keksinyt sitä aiemmin?

Olinkin innosta soikeana, kun lähdimme ensimmäiselle keikalle Perähikiän vanhainkotiin. Mukana oli muutamia muitakin koiria, mutta ei valitettavasti ketään kiinnostavaan typykkää. Se oli sääli, sillä olisin voinut saada kaksi kärpästä yhdellä iskulla: namit ja heilan.

Koska mukana oli vain raavaita uroksia, päätin keskittää energiani itse työhön – siis olemaan söpö.

Vanhainkoti oli täynnä vanhoja ihmisiä. Jotenkin se oli kyllä arvattavissa, sillä paikan nimihän on vanhainkoti. Mutta että niitä olikin paljon! Osa istui kummallisissa pyörillä kulkevissa tuoleissa ja osalla taas oli hirveä, pitkä keppi kädessä. Vanhat ihmiset vaikuttivat tosi mukavilta, mutta olivat kyllä varsin harmaita ja ryppyisiä. He olivat jotenkin kovin hentoja ja hauraita, eivät ollenkaan samanlaisia kuin nuoremmat ihmisotukset.

Mummelit halusivat silittää minua ja tottahan toki se passasi. Vedin naamalleni söpöimmän ilmeeni. Olin pieni ja valkoinen, erittäin pehmeä ja herttainen. Esitin parhaani mukaan valkoista teddykarhua ja kökötin mummojen sylissä passattavana. Se oli varsin mukavaa terapiaa.

Kotimatkalla mieleeni hiipi kuitenkin outo ajatus. Mitä sitten mahtaa tapahtua, kun minusta tulee vanha? Köpöttelenkö minäkin hiljaa pitkin lattiaa? Lähettävätkö ihmiset minut vanhojen koirien kotiin, kun olen liian väsynyt leikkimään? Entä kaunis nahkani: tuleeko minusta ryppyinen ja hauras? Ajatukset tuntuivat aika pelottavilta. Kepin kanssa kävely tuntui ainoalta hyvältä idealta, koska kepit ovat hauskoja ja niitä on kiva noutaa. Mutta muuten vanhuus vaikutti hirveän kamalalta.

Paiskalintu oli onneksi asunut ihan oikean mummon kanssa ja tiesi vanhuudesta yhtä jos toistakin. Huomattuaan synkät mietteeni, hän tarjoutui neuvomaan minua tässä kinkkisessä kysymyksessä.

Istuin mietteliäänä ja mutristin silmäkulmiani surkean näköisenä. Katsoin Paiskalintua kulmieni alta ja kysyin:

”Mitä sitten tapahtuu, kun minusta tulee vanha?”

Kana näytti tuumivan asiaa.

”Joudunko vanhojen koirien kotiin?”, jatkoin surkeana.

Kana katsoi minua ja pyöritti keltaista päätään.

”Et toki. Ihmiset lähettävät vanhainkoteihin ainoastaan toisia ihmisiä, eivät koiria.”

”Mutta minne vanhat koirat joutuvat?”, kysyin.

Kana epäröi hetken vastaustaan, mutta sanoi viimein:

”Tietääkseni useimmat koirat elävät elämänsä onnellisina loppuun saakka ja joistain hankkiudutaan eroon. Jotkut koirat vaan annetaan pois. Ne ovat katsos kuin vanhoja leluja.”

Vanhoja leluja? Niin kuin yksisilmäiset nallekarhut tai repaleiset mollamaijat? Kyllähän minä tiesin, miten vanhoille vinkuleluille kävi: ne heitettiin kylmästi roskikseen.

”Ei kai minusta tule vanhaa lelua?”, kuiskasin epävarmasti.

”Ei sitä koskaan tiedä. Katsos, jotkut ihmiset kyllästyvät vanhoihin koiriin. Vanhat koirat eivät jaksa enää leikkiä eivätkä kuulemma opi uusia temppuja. Jotkut ihmiset eivät vaan jaksa katsoa koiran rapistumista. On helpompi lähettää koira muualle kuin olla tukena myös vastamäessä.”

”Mutta se on kylmää ja epäreilua.”, sanoin kiivaasti. ”Minähän olen oikea koira, enkä mikään kierrätettävä vempele! Ei minua saa vaihtaa uudempaan versioon.”

Kana katsoi minua tuumivasti ja totesi:

”Valitan, niin se vain on. Vanhat ihmiset lähetetään laitoksiin ja jotkut vanhat koirat jollekin, joka jaksaa katsoa tarinan loppuun asti. Sen pituinen se.”

Mielessäni kävi monenmoista ajatusta siitä, miten karkaisin maailmalle jos minut annettaisiin pois vanhoilla päivilläni. En minä haluaisi vaihtaa perhettä. En haluaisi olla vanha lelu. Jos minun pitäisi olla jotain, niin olisin sitten antiikkia – harvinaista ja arvokasta.

Toivoin kovasti, että kana olisi puhunut tällä kertaa täyttä soopaa. Ettei vanhoja koiria lähetettäisi muualle vain siksi, että ne olivat vanhoja. Toivoin, ettei mummojakaan lähetettäisi vanhainkotiin, koska oma kotimummo voisi olla aika mukava.

Mutta vaikka kuinka järkeilin asiaa, pieni itu tuosta epäilyksestä jäi kalvamaan minua. Totesinkin, että ehkä koirien ei pitäisi ajatella tällaisia asioita liikaa, sillä niiden miettiminen voi johtaa päättymättömään pohtimiseen. Sitä paitsi, kaikki kolme aivosoluani olivat todella rasittuneita kaikesta tuosta ajattelusta.

Käperryin illalla oman rakkaan ihmiseni viereen, oikein lähelle lämpimään ja otin vastaan kaiken sen hellyyden, mitä pieni koira voi saada. Kuuntelin, kuinka korvaani kuiskattiin ja minulle kerrottiin, miten paljon minua rakastetaan. Se sai minut vakuuttumaan siitä, etten koskaan tulisi olemaan kenenkään vanha lelu. Minä olisin aina maailman rakastetuin ja komein pieni koira ja hyvin onnellinen sellainen. Ainoa mitä jäin toivomaan oli, että joku kävisi halaamassa vanhainkodin mummoja samalla tavalla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s