Koiria ja koiraihmisiä

Emäntä sanoo, että meidän koirien kanssa elämä muuttuu jotenkin kummallisemmaksi kuin tavisihmisten elämä.

No ihan varmana on totta ainakin sen puolesta, että ilman minua noiden kahden elämä olisi ihan tylsää ja kuivaa. Ihan kuin söisi joka päivä kaiken aikaa näkkäriä. Vaikka näkkärikin on kyllä hyvää, niin uskallan väittää että kaltaiseni mehevä pihvi on parempaa ainakin useimmiten.

Urhea laivakoira vahtii rannalla, ettei isäntä unohdu veneeseen

Ilman minua jäisivät aamumylläykset ja iltamöyrinnät näkemättä, eikä kukaan kuorsaisi ja tuhnuttelisi vieressä kun ollaan merellä kellumassa. Viime viikonloppunakin möngin muorin kainaloon sellaiseen lusikka-asentoon, että Uri Gellerkin ihmettelisi.

Mutta tämä kaikkivoipainen mylläykseni ei ollut se mistä muori puhui kehuessaan meitä koiria. Katsokaas kun se tarkoitti sellaista arkielämää, jossa ihminen voi (teoriassa ainakin) alkaa ajatella kuin koira. Jotkut ihmiset ajattelevat nytkin kuulemma kuin siat, ja toiset vuorostaan apinan lailla, joten eihän tämmöinen teoria mitenkään ihmeellinen oikeastaan ole. Siatkin ovat älykkäitä eläimiä.

Parasta veneilyssä on sylissä vietetty aika

Tämän loistoidean hän sai kuitenkin tänään aamulenkillä, kun köpöttelimme eteenpäin asfaltilla. Siinä yht’äkkiä hän hokasi, että normaali ihminen (joskaan en ole varma kuuluuko muori muutenkaan näihin) ei varmaankaan kiinnittäisi huomiota maassa olevaan pieneen kakkakikkareeseen, vaan astuisi suvereenisti sen päälle. Mutta koirien kanssa kasvanut ns. koiraihminen miettii kuin koira, eli meitsi, ja havainnoi tämän hämmästyttävän pienen kikkaran.

Ja niinhän se teki, eli emäntä havainnoi samaan aikaan kun meikäläinen pysähtyi haistamaan että kukas se meidän hoodeille on torttunsa pudottanut.
Samalla tavoin muori kiinnittää huomiota puskissa heiluviin pusseihin (ja ei, en tarkoita tässä yhteydessä mitään puskajussien pusseja vaan muovi- ja paperipusseja) ja maahan pudonneisiin esineisiin, jotka eivät kuulu joukkoon (kuten esim. lapanen hangessa).

On se vaan merkillistä! Tämä havainto sai aivonystyräni avautumaan, ja voin melkeinpä uskoa, että ihmisissäkin on joitain kehittymiskykyisiä yksilöitä. Nyt jäljellä onkin se ihmettelyn aihe, miten kouluttaa omasta ihmisestä parempi koira?
Ne yrittävät päästä siihen lukemalla ”näin kasvatat koiraasi”-kirjoja, mutta itse olen varma että parempia tuloksia syntyisi jos jokainen koiraihminen nuuskisi vähän enemmän heinänkorsia ja söisi välillä pupunpapanoita. Siltä kautta jos miten oppisi ymmärtämään, miten mahtavan hienoa onkaan olla koira.

Tahvot on tehty halittavaksi (limited edition)