Osa IV: Ulkoilu avartaa
Koska pyrin kouluttamaan kanaa käyttämällä positiivisia kokemuksia, minusta oli tärkeää, että touhuamme yhdessä jotain. Ajattelinkin, että yhteinen lenkki ulkona voisi piristää tätä orastavaa projektiani.
Otin siis kanan mukaan, kun lähdin pihaan puuhastelemaan omiani. Koska kaksijalkaiset olivat mukana seuraamassa, jouduin käyttämään nerokkaita aivosolujani ja kantamaan Paiskalintua kaulasta. Se oli suunnaton virhe. Sinänsä, kanan vieminen ulos oli itsessään jo virhe, mutta tuo kantamispuuha korosti homman kamaluutta.
Paiskalintu vikisi ja läähätti, urputti ja valitti, taukoamatta.
”Sinä kuristat minut”, se naukui. ”Olen pian hengetön kana! Oi tätä elämän kurjuutta! Miten surkean lopun kohtaankaan tämän kamalan elämän päätteeksi!”
Kuuntelin vikinää ärsyyntyneenä, sillä minkäs minä sille voin, että ihmiset olivat kyttäämässä vieressä.
”Katso kulta, miten innokkaasti Pikuli leikkii kumilelunsa kanssa!”, emäntä huudahti isännälle. ”Eikös ollutkin hyvä ostos?”
Isäntä katsoi kantopuuhaani ja selvästi homman ideaa ymmärtämättä tuumasi:
”Tuo vingutus pitäisi saada loppumaan. Minä en jaksa enää kuunnella alituista vikinää.”
”Voidaanhan me poistaa kanasta pilli”, ehdotti emäntä ja jatkoi puuhaamista pihalla.
”Po-po-poistaa pilli?!”, Paiskalintu huudahti. ”Minun pillini? Ei tule kuuloonkaan. Vetoan fyysiseen koskemattomuuteeni!”
”Ole sitten hetki hiljaa”, mutisin ärsyyntyneenä. ”Lakkaa edes minuutiksi tuo jatkuva valitus ja kitinä. Kestä kuin mies, äläkä aina urputa.”
”Mutta minä en ole mies. Minä olen kana! Ja minun pilliäni ei leikellä eikä poisteta! On julmaa edes ajatella moista. Mihin sydämettömien otusten laumaan olen oikein päätynyt?”
Hän jatkoi kitinäänsä ja urputustaan vielä tovin, vaikka pyysin ja anelin olemaan hiljaa. Minullakin alkoi käydä mielessä, että olisikohan tuolla kanalla ylimääräisiä osia poistettavaksi.
Toisaalta, ehkä minun pitäisi lisätä hänelle jotain tiettyjä ruumiinosia, kuten esimerkiksi aivot?
Viimein sain raahattua kanan nurmikolle ja hän lakkasi jatkuvan ininänsä.
”Pikuli taisi hajottaa sen kanansa itse”, emäntä tuumasi.
”Taitavat kaikki tuollaiset lelut hajota aika helposti. Pilli niistä ensiksi irtoaa ja sitten sen lelun voikin repiä kappaleiksi. Mikähän siinäkin on, että koirat tykkäävät tehdä niin?”, isäntä pohti.
Paiskalintu, jonka pilli ei suinkaan ollut irronnut, vaan sattui vaan olemaan täynnä meikäpojan kantopuuhissa valunutta kuolaa, kuunteli puhetta kauhistuneena. Hän ei uskaltanut inahtaa enää mitään, vaan makasi ketarat ojollaan pitkin nurmikkoa.
”Minut revitään kappaleiksi. Pieneksi silpuksi. Oi voi, olen tuhoon tuomittu pieni kana”, hän viimein kuiskasi.
”Älä jaksa olla noin ylidramaattinen”, sanoin kyllästyneenä. ”Ei täällä kukaan revi sinua eikä vie pilliäsi. Ei ainakaan jos pidät pääsi – siis takapääsi – kiinni.”
”Ihanko totta? Säästyykö säälittävä pieni elämäni?”, kana voivotteli.
”No korkeintaan joudut aikanaan roskikseen, kuten kaikki muutkin vanhat lelut”, sanoin. Tämä toteamus oli tietenkin virhe, vaikkakin aivan totuudenmukainen.
Lauseesta inspiroituneena Paiskalintu esitti Oscarin arvoisen näytöksen ”Kuoleva Kumikana” -baletista ja surkutteli epäonnistunutta elämäänsä.
Eihän sitä voivottelua jaksanut kuunnella minuuttia kauempaa. Lupasinkin, vastoin kaikkia periaatteitani kumilelujen suhteen, että pitäisin huolta Paiskalintu-parasta. Ja lupasin ennen kaikkea, että estäisin kaikin keinoin emäntää heittämästä Paiskalintua roskikseen. Kana oli erinomaisen tyytyväinen tähän lupaukseen ja lupasi korvata sen minulle jotenkin.
”Kiitokseksi tästä hyvästä työstä voin tehdä sinulle uuden kampauksen”, hän ehdotti. ”Sinusta tulee kulmakunnan komein koira.”
Se kuulosti hyvältä, vaikka taisin jo ollakin koko valtakunnan komein ja mahtavin uros. Lihakseni olivat täyttä rautaa ja hampaani kuin sapelinterät. Ja silmäni…miten ihanat silmät minulla onkaan! Olen aina oleva komein ja voimakkain kymmenkiloinen jättiläiskoira koko maassa!
Ulkoiseen komeuteeni liittyvästä itsestäänselvyydestä huolimatta suostuin kanan ehdotukseen.
Niinpä marssimme puutarhan nurkkaan, kompostin viereen. Kana haki tykötarpeita kompostista ja pyysi minua sulkemaan silmäni. En tietenkään halunnut pilata yllätystä, joten pistin silmät kiinni ja odotin hienoa uutta ulkomuotoa.
Paiskalintu söhersi jotain vienosti tuoksuvaa turkkiini ja muotoili sitä ammattimaisin ottein. Olin aivan varma, että tästä tulisi hienoin kampaus ikinä. Voisin antaa kanalle paljon positiivista vahvistusta hyvästä työstä.
Viimein sain avata silmäni ja peilata itseäni vesilammikosta.
Olinpa minä hienon näköinen! Aivan upea ilmestys!
Kana oli muotoillut selässä olevasta irokeesistani pystyn ja ruskean, ja pääni karvat olivat aivan jossain vihreässä töhnässä. Olin todella helmi jätkä, vaikka itse sanonkin.
Kyllähän tätä kaunista naamaa kehtaisi näyttää muillekin, ajattelin itsekseni. Mietin, että emäntä varmasti ilahtuisi näin komeasta koirasta. Heippa vanha piski, tervetuloa uusi uljas uros!
Niinpä marssin itsetietoisen näköisenä esittelemään itseäni kaksijalkaiselle palveluskunnalle.
Kävelin ylväästi, kuten komeiden koirien pitääkin, häntä pystyssä ja korvat höröllään.
Olin varmasti maailman kaunein ilmestys. Kuin enkeli olisi pudonnut taivaalta!
Näin jo varmasti tämän taivaisen välkkeen emännän silmissä, kun hän näki uuden ulkomuotoni ensimmäisen kerran. Hänen silmänsä suurenivat ja naamalle levittyi hämmästynyt ilme.
Odotin jo ensimmäisiä hurmaantuneita aplodeja, kun hän päätti kutsua myös isännän ihailemaan mielettömän mahtavaa koiraansa.
Reaktio ei kuitenkaan ollut ihan mitä toivoin.
”Voi Pikuli…”, emäntä huokasi, ”mitä sinä olet mennyt tekemään?”
Eikö uusi tyylikäs ulkomuotoni hurmannutkaan? Olisiko pitänyt lisätä sitä vihreää töhnää enemmän vai vähemmän?
”Et kai ole käynyt kierimässä kompostin kakkakasoissa, ethän?”
En tietenkään ollut. Tämä oli uusi tyylini.
”Haisetkin ihan vanhan sillin ja koiransonnan sekoitukselta! Meinaa ihan laatta lentää.”, isäntä sanoi tylysti.
”Nyt kyllä joudut pesulle, oikein saippuapesulle. Ja kompostin kansi laitetaan sitten visusti kiinni.”
Isäntä nappasi minua kaulapannasta kiinni ja raahasi julmasti pesuhuoneeseen.
Yritin huutaa, ettei uutta tyylikästä keesiäni saisi pilata suihkuttamalla, mutta eihän tuo ryökäle tietenkään totellut. Miten nöyryyttävää. Maailman tähdestä paluu tavalliseksi – tosin harvinaisen hyvän näköiseksi – piskiksi.
Unelmani rokkitähden urasta oli tuhoon tuomittu. Ei maailmanympärikiertueita, ei kiljuvia fanilaumoja. Ilman ruskeaa irokeesia en ollut yhtään niin rock. Säälittävä takaisku.
Julma isäntäni pesi korvani, naamani ja kaikki muutkin tyylitellyt ruumiinosani. Sitten hän kuivasi minut liian karkealla pyyhkeellä ja jätti sisälle kuivumaan.
Istuin keskellä apukeittiön lattiaa surkean näköisenä. Hieno suunnitelmani oli mennyt täysin mönkään noiden tyylitajuttomien otusten takia. Komeasta rokkaripojasta oli jäljellä enää märkä, valkoinen koira. Se oli surkea näky.
Yhtä surkea oli myös kumikana, joka lensi kaaressa ulko-ovesta sisään. Isäntä oli poiminut kampaaja-parkani kompostin vierestä ja antoi sille saman julman kohtalon kuin minullekin.
Istuimme Paiskalinnun kanssa yhdessä matolla ja mietimme mikä mahtoi mennä pieleen: liiallinen vihreän töhnän käyttö, vai kenties tyylitajuttomat kaksijalkaiset?
Koska vihreää töhnää ei voi koskaan olla liikaa, päädyimme toteamaan, ettei kaltaisiamme edelläkävijöitä koskaan ymmärretä. Sadan vuoden kuluttua jälkeemme tulevat pitävät Paiskalintua aikaansa edellä olevana visionäärinä. Nerojen on usein vaikea sopeutua alkeelliseen yhteiskuntaan.
Ulvova Peittomylläri 