OSA I: Pikuli tapaa Paiskalinnun
Tiesin, että jotain jännittävää tapahtuisi. Vatsassani oli koko päivän vellonut sellainen kupliva ja hauska olotila. Ei mikään närästyksen oloinen tunne, vaan mukavan hykertelevä aavistus. Se enteili aina mukavia muutoksia ja totta puhuen, niitä tässä perheessä kyllä kaivattiinkin. Toivoinkin, että onni potkisi oikein kunnolla: saisin mahtavan savustetun luun tai uuden hienon pallon.
Sama tunne jatkui myös silloin, kun emäntä toi eläinkaupasta ruskean paperipussin. Yleensä paperipussit liittyvät kiinteästi vatsavaivoihin, ainakin lentokoneissa. Pussi rapisi mukavan oloisesti, aivan kuin odottaen, että saisi paljastaa salaisuutensa. En olisi millään malttanut odottaa vaan häärin emännän jaloissa ja kitisin kuin pieni vauva.
Viimein emäntä sai laukut purettua ja alkoi keskittyä minuun. Hän otti paperipussin ja raotti sitä hiukan. Olisiko se luu? Olisiko se uusi hieno pallo? Entäpä vetolelu?
En meinannut pysyä nahoissani.
”Katso Pikuli, saat uuden hienon…”
Minkä? Minkä? Kerro jo!
”…kumikanan”, emäntä sanoi ja paljasti tuon kauan odotetun tuliaisen.
Kumikanan?
Keltaisen kumikanan?
Kuka täällä on toivonut kumikanaa?
Seisoin monttu auki keskellä keittiön lattiaa ja pyörittelin silmiäni. Ei palloa, ei vetolelua, vain hirvittävän ruma, keltainen kumikana. Olin maani myynyt. Kaikki tämä odotus turhan takia?
Koko päivän vatsankurnimiset ja tuloksena vain omituinen, keltainen kana?
Säälittävää touhua.
Emännän mieliksi minun piti kuitenkin heiluttaa häntääni ja esittää tyytyväistä koiraa. Se oli hieman hankalaa, mutta suorituksestani olisi voinut antaa pystin. Muodon vuoksi nappasin kanaa kaulasta kiinni ja kiikutin sen lelulaatikkoni viereen. Ajattelin, että hautaisin sen kaikessa hiljaisuudessa takapihalle heti kun emännän silmä välttää.
”Koirat tykkäävät haudata esineitä pahan päivän varalle”, emäntä kertoo ystävilleen. ”Mahtavatkohan ne muistaa, minne ovat tavarat kaivaneet?”
Tietysti muistan. Emännän vanha sukka on etupihan kukkapenkissä. Ruma leluautoni on syvällä kasvimaan oikeassa laidassa. Minä hautaan vain esineitä, joita en enää koskaan halua kaivaa ylös. Sijainti on pakko tietää, ettei vahingossakaan satu hautaamaan mitään muuta samaan paikkaan. Eihän siinä muuten olisi mitään järkeä! Olisi kauheaa törmätä vanhaan sukanraatoon, josta hankkiuduin eroon jo vuosi sitten.
Seuraavaksi piti vain järjestää sopiva tilanne kanan tuhoamiseksi. Kanan pituutta mittailtuani tajusin, ettei mikään perinteinen hautaamistekniikka tulisi toimimaan. Kuopan tulisi olla ainakin puoli metriä leveä ja melkein yhtä syvä. Ei siis kukkapenkkiin. Marjapuskakaan ei kelpaa.
Ehdin jo suunnitella kanan pilkkomista kolmeen osaan, kun emäntä viimein häipyi huoneesta. Saatoin viimein lopettaa näyttelemisen ja keskittyä hävitysprojektiin.
Seuraavana oli vuorossa kanan paloittelu. Kolme yhtä suurta osaa.
Symmetrian vuoksi mittailin kanaa katseellani ja olin juuri iskemässä hampaani sen kaulaan, kun tapahtui jotain kauheaa: kana parkaisi ja pomppasi pystyyn!
Säikähdin hirvittävästi ja pinkaisin toiselle puolen huonetta. Eihän kumilelujen tulisi herätä henkiin noin vain. Ei ainakaan, jos ne on tarkoitus haudata puutarhan perälle. Hämmästyksessäni en voinut kuin todeta, ettei tämä selvästikään ollut mikään ihan tavallinen kumilelu.
Melkein suolistetuksi joutunut kana räpytteli kumisia siipiään ja köhi ja yski. Sitten se suki keltaisia höyheniään herrasmiesmäisesti ja istahti matolle. Syyllistäen kana katsoi minua, kun yritin piiloutua huonekasvin taakse. Tästä ei hyvä seuraisi.
”Hei sinä pieni ja valkoinen siellä puskan takana”, kana huusi ja osoitti minua. ”Tules tänne, sinulla on hieman selitettävää”.
Tiesin olevani pulassa.
”A-ai minä vai”, kysyin epävarmana ja tepsutin varoen otuksen luo.
Kana katseli minua suurilla silmillään arvostelevasti.
”Meinasit sitten syödä minut”, hän sanoi.
”Enhän minä tahallani…luulin että olet vain ruma kumilelu. En minä tiennyt, että olet…elävä”.
Kana nosti nokkansa pystyyn ja mulkaisi minua.
”Minäkö ruma kumilelu? Onkos herra käynyt aikoihin silmälääkärillä?”
En saanut sanotuksi mitään. Toisaalta, mitä tuohon olisi voinut sanoa? ”Kyllä, olen sokea.” Vai ”Näin oikein, olet ruma kumilelu?”
Mietin kuumeisesti oikeaa vastausta, kun kana jatkoi:
”Kuulkaas nyt hyvä herra…?”
”Pikuli”, vastasin. ”Nimeni on Pikuli.”
”Herra Pikuli, te ette taida ymmärtää kenen kaulan meinasitte juuri katkaista.”
”Minä en ole mikään tavallinen kumikana, en todellakaan”.
Sen olin kyllä huomannut jo, mutta kana vain paasasi:
”Olen Paiskalintu, yksi maailman jaloimmista otuksista.”
Katsoin Paiskalintua kulmieni alta ja yritin tavata:
”Pas…Paiskalintu?”
”Jahas”, tuumasin. ”Et kyllä näytä yhtään kumikanalta. Nääs kun yleensä minä leikin niillä. Vemputan niitä kaulasta ja ne vinkuvat. Ne ovat sellaisia ilmatäytteisiä ja niillä on takapuolessa pilli.”
Paiskalintu katsoi kauhistuneena minua ja sanoi: ”Sinun on aivan turha luulla vemputtavasi Minua kaulasta tai mistään muustakaan ruumiinosasta. Minä EN ole mikään kertakäyttölelu, minua on vain yksi.”
Pudistin päätäni ja mulkoilin nolostuneena lattialle. En voinut kuvitellakaan vinguttavani tuota keltaista otusta. Sellaisen yrittäminen voisi johtaa pahempiin seurauksiin kuin emännän aamuhengen haistelu. Enkä todellakaan halunnut lähteä tarkistamaan Paiskalinnun mahdollisen pillin sijaintia, vaikka se mielessä kävikin.
”Miksi nimesi on Paiskalintu?”, kysyin.
Paiskalintu pörhötti kumisia höyheniään ja totesi silmät sirrillään: ”Nimeni ei ole Paiskalintu, minä olen Paiskalintu. Se on kirjoitettu takapuoleeni. Katso vaikka.”
Siinä samassa Paiskalintu tuuppasi kumisen pyllynsä silmieni eteen ja osoitti pakarassa lukevaa tekstiä. Joku olisi voinut päätellä, että kohdassa luki muotopuolin kirjaimin ”TEHTY RANSKASSA”, mutta teksti oli varsin pahasti vääristynyttä. Lähinnä kohdassa näkyi teksti ”PAISKA”.
Pakkohan tuo oli uskoa, kun kaverin takapuolessa oli torakan kokoisin kirjaimin tatuoituna tuollainen teksti. Minun takapuolessani ei lukenut nimeäni, mikä tuntui juuri tuolla hetkellä varsin hyvältä asialta. Olin tosin yrittänyt villeinä nuoruuskuukausinani – naapurin neitikoiran inspiroimana – kirjoittaa hevosenlannalla turkkiini ”Ella on ihana”. Emäntä oli lemmentuskistani eri mieltä ja esti nerokkaan suunnitelmani varsin julmalla, pesuainetta sisältävällä tavalla.
Paiskalinnun yllättävä saapuminen elämääni tuotti kuitenkin pesuainettakin kiperämpiä käytännön ongelmia. Miten esittää normaalia perhekoiraa, kun lelulaatikossa lymyää mielisairas, keltainen kumikana? Kuinka nukkua rauhallisesti, kun kyseinen olento melskaa samassa taloudessa? Entäpä miten leikkiä koirakamujen kanssa, kun elävä leluni omaa tatuoidun, keltaisen takapuolen?
Olikin siis arvattavissa, että arkielämä keltaisen kanan kanssa tulisi olemaan varsin erikoista. Toisaalta, eipä tämä nykyinen arki kovin hääppöiseltä tuntunut. Aamulla noustaan ylös punkasta, ulos lenkille, sitten syömään aamupalaa ja takaisin nukkumaan. Emännän tultua töistä mennään jälleen ulkoilemaan, leikitään ja peuhataan ja syödään. Sitten harjoitellaan temppuja, käydään vielä ulkona ja mennään nukkumaan. Mukava koiranelämä, muttei mitenkään järin täynnä seikkailua ja tosivillejä juttuja.
Minulla ei tosin ollut kokemusta kumikanojen kanssa seurustelusta, mikä tuntui vain ja ainoastaan hyvältä asialta. Mistä sitä voisi etukäteen tietää minkälainen tapaus tuon keltaisen kuoren alla piilee? Kenties Paiskalintu on ihan hyvä jätkä? Jospa hän tykkää myös vetoleikeistä ja pallonheitosta? Jos vaikka saisin hänestä hyvän äijäkaverin?
Haaveiluni keskeytyi karusti, kun huoneen toisesta päästä alkoi kuulua soraäänistä aariaa. Paiskalintu oli löytänyt nuotit musiikin historian parhaisiin serenadeihin ja tulkitsi niitä erittäin hirveällä tavalla.
”Oooooosoolemiiioooo”, hän rääkyi rosoisella tenoriäänellään ja seisoi siivet ojossa kuin paraskin oopperalaulaja.
Paiskalintu ei todellakaan ollut mikään tummien vesien tulkki, vaan lähinnä rapaisten kuralammikoiden turistiopas.
Pelkäsin naapureiden tulevan lopettamaan tuon kärsivän eläimen, niin kamalalta se kuulosti.
Onneksi lintu keskeytti pian ns. laulamisen ja katsoi minua haaveilevasti.
”Minä niin rakastan klassikkoteoksia! Ooppera on suurin rakkauteni sitten venäläisten kirjallisuuden klassikoiden jälkeen!”
Hän käänsi päänsä pohtivaan asentoon ja jatkoi esitelmäänsä professorimaiseen tapaan:
”Mikä tunteen palo ja ajatuksenjuoksu! Miten suurenmoinen tulkinta rakkauden tuskasta! Täydellinen sovitus, aivan kuin Gisellessä silloin Pariisissa…”
Huokasin syvään ja katsoin esitelmää kulmieni alta. Hyvä on. Ehkä tuosta kanasta olisi turha odottaa äijäseuraa pallonheittoon ja repimisleikkeihin. Jotenkin esitelmää seuratessa tuli vain sellainen olo.
”No niin piccolo, esittelehän minulle tilanne ja kiinteistönne”, Paiskalintu kehotti.
”Ei piccolo, vaan Pikuli. Ja tämä on muuten omakotitalo”, sanoin totisena.
”Omakotitalo! Ahaa!”
”Miten niin ahaa?”, kysyin.
”Eikös se ole vähän sama asia kuin herraskartano”, kana mietti asiantuntevan näköisenä.
En osannut vastata teeman herättämään kysymykseen, koska en ole koskaan ollut herraskartanossa. Jotenkin minusta vain tuntui, ettei tämä rintamamiestalo ihan kaikkia herraskartanon edellytyksiä täyttäisi. Tyydyinkin esittelemään Paiskalinnulle talomme olohuoneen, jossa satuimme sillä hetkellä majailemaan.
”Muihin huoneisiin sinulla ei ole asiaa”, sanoin tiukasti. ”Kaksijalkaiset perheenjäsenet eivät saa milloinkaan nähdä sinua hiippailemassa yksinäsi pitkin taloa, muista se!”
”Kyllä, kyllä, ymmärrän. Palvelijat asuvat omassa huoneessaan ja minä omassani. Ymmärrän.”
Kana ei selvästikään ollut aivan ymmärtänyt sanomani tarkoitusta, mutta en tohtinut oikaista käsitystään aivan heti. Ehkä matkustaminen paperipussissa oli aiheuttanut hänelle jonkinsortin aivovaurion, ainakin käytöksestä päätellen. Jospa hän tokenisi illan mittaan ja lopettaisi höyrypäisen sekoilunsa aarioista ja herraskartanoista. Ainakin toivoin niin. Varasuunnitelmana minulla oli tietenkin se maahan hautaaminen, jos vaurio vaikuttaisi pysyvältä.
Voi miksi, miksi emäntä ei voinut tuoda minulle palloa?
Ulvova Peittomylläri 