Osa IX

Osa IX: Vaatteet on mun aatteet

Edellisen illan vanhuus-keskustelusta inspiroituneena Paiskalintu halusi välttämättä kokea jotain uutta ja ihanaa. Ihan vaan siltä varalta, että jos kuitenkin joutuisi päiviensä päätteeksi kaapin pohjalle tai roskalaatikon koristeeksi muiden rikkinäisten lelujen kanssa.

Hän oli vakuuttunut siitä, että nyt olisi aika tehdä jotain repäisevää.

Repäiseminen toi mieleeni lähinnä miellyttäviä muistoja erilaisten köysilelujen ja isännän housunlahkeiden kanssa leikkimisestä, mutta jotenkin tuntui, ettei kana tarkoittanut aivan sitä.

Asia ei myöskään koskenut ihanien savuluiden repimistä, vaikka kovasti niin toivoinkin.

Sen sijaan Paiskalintu halusi lähteä maailmalle. Siis hän halusi lähteä tuonne oikeaan isoon maailmaan.

Asia oli aikamoinen järkytys minulle, sillä enhän voisi ihan noin vain päästää tuota tyhjäpäätä juoksemaan pitkin katuja. Pahimmassa tapauksessa joutuisi chicknapatuksi ja päätyisi kiinalaiseen ravintolaan spesiaaliruoaksi. Olin nimittäin kuullut, että kiinalaiset syövät keitossaan jopa linnunpesiä. Siis linnunpesiä! Luulisi kyllä niiden heinien ja tikkujen kutittavan ikävästi kurkkua, mutta ilmeisesti ovat tosi nälkäisiä. Tästä päättelin myös sen, ettei yksi kumikana maistuisi välttämättä ollenkaan pahalta parin linnunpesän jälkeen.

Paiskalinnun päästäminen yksin päiväreissuun voitaisiin katsoa avunannoksi itsemurhaan. Enkä minä todellakaan halunnut olla se, joka auttaa tuota vinksahtanutta otusta pääsemään hengestään. Jos haluaisin hänestä eroon, tuuppaisin tyypin perunamaan perälle.

Niinpä tarjouduin auttamaan kanaa tässä älyttömässä projektissa.

Homma olisi hoidettava tyylillä ja siten, ettemme koskaan jäisi siitä kiinni. Karkaamisesta tai tahallisesta tottelemattomuudesta seuraisi nimittäin ankara rangaistus: talutushihna.

Voisin oitis sanoa hyvästit vapaana juoksemiselle ja kaikenlaiselle vapaudelle. Jalkani saisivat maistaa vapautta vain unissa, jos kärähtäisin karkumatkasta.

Riski olisi siis valtava ja projekti suunniteltava erittäin tarkasti.

Onneksi olen katsonut televisiosta paljon agenttielokuvia. Suuret idolini Benji ja Lassie ovat antaneet minulle mainion esimerkin tällaisissa poikkeustilanteissa toimimiselle.

Niinpä laadin erittäin hyvän ja nerokkaan suunnitelman. Sen toteuttamisessa yhdistyisi minun älyni ja kanan seikkailunhalu. Yhdistelmä kuulosti melkein pelottavalta. Naamioisimme karkausreissumme ovelasti ja palaisimme sitten fanfaarien saattamana, sopivana ajankohtana tietenkin.

Aivomyrskyni luoma suunnitelma tulisi toteuttaa nopeasti ja tehokkaasti sillä välin, kun ihmiset käyvät kaupassa. Pääsin silloin tällöin mukaan reissuille, joiden aikana ihmiset piipahtivat erilaisissa taloissa ja jättivät minut odottamaan talon eteen. Näitä reissuja oli tosi harvoin, joten suunnitelma vaati tarkkaa ajoitusta.

Viimein tällainen harvinainen hetki koitti. Koska koko homma oli Paiskalinnun iloksi suunniteltu, jouduin tietenkin ottamaan hänet mukaani. Se ei todellakaan ollut helppoa, sillä minun piti kantaa kanaa kaulasta tai takapuolesta koko matkan ajan. Tällä kertaa hän pysyi yllättävän hiljaa, koska tiesi pääsevänsä uusiin ympyröihin.

Kun saavuimme perille, isäntä sitoi remmini kiinni koiraparkkiin ja meni eukkonsa kanssa sisälle taloon. En osannut lukea kovin hyvin, mutta tiesin talon olevan lihakauppa. Ovessa oli porsaan kuva ja ikkunasta näkyi mitä ihanimpia makkaroita. Aloin kuolata jo pelkästä ajatuksesta. Ajattelin kaikkia niitä ihania makuja ja tuoksuja, joita kauppa oli pullollaan. Ja ne makkarat…miten makoisilta ne maistuisivatkaan pienen koiran suussa. Saatoin jo melkein tuntea salamin suolaisen maun kielelläni, kun Paiskalintu herätti minut taas maan pinnalle.

”Senkin kuolanaamainen koirapeto”, kana rääkyi. ”Sotkit hienon untuvapeitteeni tuohon kamalaan limatöhnääsi. Yäk! Saan tästä varmasti jonkun taudin.”

Olin ajatuksissani kuolannut suussani rimpuilevan Paiskalintu-paran ihan märäksi. Hän näytti ällöttävän limaiselta ja sylkeäni valui pitkin jalkojansa. Ajattelin jo sysätä tuon kamalan näyn mielestäni, kun tajusin, ettei se ihana suolainen maku suussani ollutkaan salamia, vaan Paiskalinnun takapuolta. Kääk!

Miten inhottava ajatus, että hieno hammaskalustoni oli koskenut tuon otuksen hanuria ja vielä nauttinut siitä. Ajatus tuntui hirvittävältä ja syljeskelin maahan varmuuden vuoksi.

Paiskalintu suki itsensä kuivaksi maasta löytämällään nenäliinalla ja yritti saada sulkansa oikaistua. Tässä tilanteessa oli onni, että sulat olivat kumia, sillä homma sujui varsin helposti. Viimein kana oli valmis. Oli suunnitelmamme toteuttamisen aika.

Suunnitelma oli lähes yhtä yksinkertainen kuin koulutusprojektini kanan suhteen. Siinä oli tasan kaksi osaa:

  1. Vapaudu ihmisen asettamista kahleista
  2. Juokse maailmalle hyvin varovaisesti

Ensimmäisen osan toteuttaminen oli helppoa. Kaulassani oli löysä panta, jonka sai helposti irrotettua, kun vaan osasi homman. Käännyin ympäri ja vedin pääni pois pannan sisältä. Korvien kohdalla touhu oli hieman hankalampaa, sillä aivoni ovat niin jättimäiset. Mutta kun se osuus oli hoidettu, olin vapaa! Nyt voisin tehdä mitä ikinä huvittaa, kunhan en jäisi kiinni.

Nyt kun kaikki oli mahdollista, suunnittelin vaikka mitä nerokasta pienessä päässäni. Voisimme kanan kanssa lähteä kiertämään maailmaa, tehdä töitä ruokamme eteen ja nukkua ladoissa kuten vanhat kulkurit ikään. Saisimme varmasti kerättyä ravintoa esittämällä modernia teatteria tai musiikkinäytöksiä melodican tahtiin. Parhaassa tapauksessa voisimme mennä Korkeasaareen tapaamaan Paiskalinnun kasvattajamummoa ja nähdä siellä oravia. Eniten minua kiinnostivat ne oravat, joita voisin näin vapaana miehenä jahdata mieleni mukaan. Se vasta olisikin elämää!

Aioin kertoa Paiskalinnulle näistä uusista ideoistani, joten käännyin häntä kohti ja sanoin:

”Kuulehan…”

Silloin huomasin, että kana oli kadonnut.

Siis se oli oikeasti kadonnut. Sitä ei näkynyt missään.

Katselin ympärilleni ja yritin hahmottaa, olisiko tuo tyhjäpää mennyt juoksentelemaan autojen sekaan. Se olisi vaarallista touhua, sillä auton alle jääminen tarkoittaisi kanan ilmojen pihalle päästämistä. Ihan kirjaimellisesti.

Tietty, voisinhan minä sitten käyttää tuota lättänää otusta rikkimenneen frisbeen sijaisena.

Kieltäydyin kuitenkin ajattelemasta noin surkeaa loppua Paiskalinnulle, joten jatkoin etsimistä. Huhuilin hiljaa ja köpöttelin pitkin jalkakäytävää.

Viimein lihakaupan ovella etsintäni tuotti tulosta. Siellähän se riivatun kananrontti kökötti ja kurkki ovesta sisään.

”Psst…”, kuiskasin Paiskalinnulle.

Hän työnsi päätään oven raosta sisään ja heilutti siipeään kiellon merkiksi.

Katsoin kanaa ihmetellen ja jatkoin:

”Mitä oikein teet? Miksi hävisit yht’äkkiä? Olin hirveän huolissani.”

Kana otti päänsä pois ovenraosta ja vastasi minulle selvästi kiukustuneena:

”Minulla on tärkeä projekti kesken. Älä häiritse.”

En voinut ymmärtää, mikä kanaa kiinnostaisi lihakaupassa. Eihän siellä myydä kanoille soveltuvaa ravintoa. Ei siellä myydä edes polkupyörän kumien korjausvälineitä, jotka ovat lähimpänä kumikanojen tarvitsemia tuotteita. Ihmettelin tätä seikkaa ääneen, jolloin kana vaivautui selittämään:

”Tämä on hirveä paikka. Aivan hirveä. Näen vain kuolemaa ja kauhua! Voi sydänparkaani. Minun on tehtävä jotain.”

En voinut ymmärtää, mikä lihakaupassa voisi olla niin kamalaa. Sehän oli täynnä ruokaa – siis ihan syötävää ruokaa, ei mitään rehuja.

Kanalle paikka oli kuitenkin aiheuttanut jonkinasteisia traumoja, ja tapansa mukaan hän päätti tehdä asialle jotain. Paiskalintu keräsi selvästikin voimiaan tehdäkseen jotain järkyttävää. Ajattelin jo, että hän poistaisi pillinsä tai muuta todella karmivaa. Suunnitelmansa oli kuitenkin hyvin yllättävä:

”Täältä tullaan! Näytän teille kaikille, mistä kana pissii! Raakalaiset! Kanantappajat!”

Samalla kun Paiskalintu huusi mielenosoitussikermäänsä kaupan ovelle, tajusin viimein mistä hän oli kiivastunut. Tämähän oli lihakauppa. Ja kana on lihaa, ainakin siis oikea kana.

Paiskalintu oli ilmeisesti nähnyt vilauksen kaupan paistetuista kanoista. Aiemmin kaupoista käymämme keskustelun perusteella se oli ymmärrettävästi järkyttänyt hänen mieltään. Aioin jo aloittaa tilanteen rauhoittelun ja ehdottaa maailmankiertämisen toteuttamista nyt ja heti, kun tuo epeli päätti tehdä radikaalin iskun. Hän tempaisi pienillä siivillään lihakaupan oven auki ja rynnisti sisään.

Mennessään hän huusi tunnuslauseita, kuten ”Älkää syökö kanaa” ja ”Kana on kiva kaveri”. Tilanteesta puuttui ainoastaan veren roiskiminen eläkeläisten takeille.

En voinut antaa Paiskalinnun paljastaa itseään, edes kuvainnollisesti, joten kiirehdin perään. Ehdinkin napata otusta kaulasta kiinni juuri kun ihmiset kääntyivät katsomaan tuota metakkaa. Seisoin ovella ja näytin todella hölmistyneeltä.

Pidin kanaa kurkusta ja näytin yhtä syylliseltä kuin silloin, kun yritin varastaa kebabia ruokapöydältä. Paiskalintu puolestaan jaksoi sadatella mielenosoituksellisia aatteitaan kyseisestä liikkeestä, samalla rimpuillen kuin heikkopäinen.

Ihmiseni katsoivat minua hämmästyneenä. Heidän ilmeistään näki, ettei koira kumikanan kanssa ollut ihan jokapäiväinen näky lihakaupassa. Olin jo valmistautunut hirveään kohtaloon remmikoirana, kun kauppias hihkaisi:

”Voi, sillä taisi tulla teitä ikävä. Miten ihailtavan lojaali koira. Ja näköjään otti lelunsakin mukaan!”

”Kylläpä se tykkääkin ravistella ja vinguttaa tuota kanaa”, kaupassa olevat mummot sanoivat ja nauroivat iloisesti päälle.

Reaktio ei ollut aivan se, mitä odotin, mutta hyvä niin. Olin estänyt kanan kehittämän yhden miehen mielenosoituksen ja saanut ihmiset uskomaan, että kärsin vain ikävästä. Lisäksi he luulivat, että remmissäni oli jotain vikaa, tai se oli vähintäänkin liian löysä.

Tietenkään huoltajani eivät olleet kovin innoissaan rynnäköstäni kauppaan, mutta pääsinpähän sillä pälkähästä.

Valitettavaa asiassa oli se, että suunnitelmamme epäonnistui varsin surkeasti. Jälleen kerran.

Joutuisin seuraavan kerran kehittämään karkureissun paikkaan, jossa lähistöllä ei sijaitsisi lihakauppaa, vinkulelukauppaa tai muutakaan paikkaa, josta kana voisi ottaa pultit. Lisäksi hankkisin tuolle epelille suukapulan ja jalkaraudat. Ehkä tarpeen olisi myös pieni purkki rauhoittavia. Varmuuden vuoksi hankkisin hätävaraksi myös parsinneulan, jonka voisin ääritilanteessa tuupata otuksen hanurista sisään. Kanan hanurin ajatteleminen oli itsessään tosi epämiellyttävää. Niinpä päätin, että osallistuisin karkureissuun vasta sitten, jos joskus huomaisin olevani vanha lelu ja minua yritettäisiin lähettää uuteen kotiin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s