Osa VII

Osa VII: Opaskoira

Neronleimauksemme perusteella päätin aloittaa opaskoiraksi harjoittelun heti seuraavalla lenkillä. Paiskalintu oli kertonut, että opaskoiran tärkein tehtävä on ohjata sokea ulkoiluttajansa oikealle reitille niin, ettei kumpikaan jää auton alle tai rampaudu tai kuole. Ei se vaikuttanut kovin vaikealta. Pystyväthän laboratorionnoutajat siihen, niin miksen minäkin.

Olin suunnitellut, että siinä vaiheessa, kun kykyni opaskoirana tulisivat julki, pääsisin kauppoihin mukaan valitsemaan omaa evästäni. Hyvästi kuivat nappulat ja purkkiruoka! Tervetuloa sisäfilee ja possupaisti!

Kanaa olin luvannut olla syömättä, eettisistä syistä.

Pääsin kokeilemaan kykyjäni heti ensimmäisellä lenkillä. Olin vakuuttunut, että emännällä oli vakava näköongelma, sillä hän käytti nenällään järkyttävän rumia laseja, eikä tunnistanut koskaan ketään. Sehän osoitti jo itsessään, että sokea tuon on oltava.

Sokeuden puolesta puhui myös se, että emäntä halusi aina välillä kopeloida ruumistani. Ilmeisesti siksi, ettei hän nähnyt minua kunnolla. Hän aukoi suutani ja kurkki hampaitani. Sitten hän asetteli minua kummallisiin asentoihin ja koplasi minua harjan kanssa. Joskus emäntä eksyi tutkimaan korviani oikein lampun kanssa. Tohtori Pikulin diagnoosi: sokea kuin lepakko.

Niinpä otin asiakseni opastaa selvästi sokeaa emäntääni. Lenkin aluksi kiskoin remmissä kuin höyryveturi. Kiskomisen avulla sain emännän ymmärtämään, että nyt on kyse liikkumisesta, ei seisoskelusta. Valitettavasti emäntäni ei oikein ymmärtänyt sanomaa, sillä hän vain seisoi paikallaan. Ei elettäkään siihen suuntaan, minne yritin häntä epätoivoisesti ohjata. Siinä hän nökötti paikallaan, kun minä tein parhaani auttaakseni häntä. Nyin ja riuhdoin ympäriinsä, mutta ei se tankki minnekään liikkunut. Liikkumiseen ei auttanut edes äkkinykäisy, jota kovin yritin.

Niinpä kokeilin muita keinoja: haukuin, vinguin ja hypin remmissä. Ei mitään tulosta. Emäntä vain töllötti keskellä tietä. Ihmiset kulkivat ohitsemme ja ajattelivat, että hulluhan sen on oltava. Mutta ei emäntä ollut hullu, hänhän oli selvästi paitsi sokea, myös kuuro.

Haukuin ääneni käheäksi, kun yritin saada tankkia liikkeelle. Sain toki seksikkään basson, mutta liikkuminen ei onnistunut.

Ajattelin jo luovuttaa ja istuin emännän viereen pohtimaan uutta suunnitelmaa. Katsoin hänen säälittävää naamaansa ja mietin, miten kurjaa varmasti onkaan, kun ei kuule koiransa kimakkaa ääntä.

Ja juuri kun olin luovuttanut ja kökötin maassa, remmi löysällä, emäntä lähtikin liikkeelle! Mitä ihmettä? Ei tämän homman pitänyt näin toimia.

Oli siis todistettu, ettei riuhtominen saanut emäntää tajuamaan liikkumisen iloa. Lompsimme kuitenkin eteenpäin ja yritin hienovaraisesti ohjata häntä risteyksestä vasempaan. Mutta taas tuo eukko teki saman tempun. Ei liikkunut pätkääkään. Minä reppana yritin viestittää, että ”hei, tännepäin”, ilman tulosta. Hän vaan halusi oikealle ja raahasi minua perässään.

Ei opaskoiraa saa raahata! Törkeää toimintaa.

Vielä oli viimeinen valttikortti käyttämättä: nimittäin vierailta ihmisiltä suojaaminen. Eihän sitä voinut tietää, että minkälainen rosvo sitä milloinkin vastaan tulisi. Ja kun emäntä jäi lörpöttelemään jonkun tuntemattoman kanssa, minä yritin kaikin voimin kiskoa häntä mukaani. Ei se sovi, että jäädään keskelle tietä puhumaan jonkun kanssa. Nehän voivat vaikka ryöstää tai hyökätä kurkkuun kiinni. Tuollaisissa tapauksissa pitäisi aina totella opaskoiraa.

Meidän emäntä ei vaan totellut. Hän on ilmeisen itsepäinen tai ehkä jopa tyhmä.

Jouduinkin tyytymään paikallaoloon ja kuuntelemaan ihmisten turhanpäiväisiä juoruja.

Totesin samalla, ettei minusta ehkä sittenkään ole opaskoiraksi. Ne laboratorionnoutajatkin ovat päässeet siihen hommaan varmaan sen takia, että ovat isoja ja vahvoja. Sokeat eivät jaksa vastustella, kun koira ohjaa heitä oikeaan suuntaan.

Kotona kerroin surkeasta epäonnistumisestani Paiskalinnulle, joka onneksi lohdutti minua. Hän kertoi, että maailmassa on monia muitakin ammatteja taitaville koirille. Ehkäpä minusta tulisikin hyvä poliisikoira tai huumekoira? Tai ehkä rupean sirkustaiteilijaksi. Uravalinnastani tulisi vaikea, kun olen niin hyvä monessa asiassa.

Olisihan se kyllä hienoa, jos rupeaisin huumekoiraksi. Saisin haistella ihmisten laukkuja ihan luvan kanssa. En tosin ole ihan varma, että saavatko huumekoirat syödä kaiken sen mitä laukuista löytävät. Se olisi tosi hienoa, jos saisivat. Emännällä ainakin on aina kaikkea hyvää

laukku täynnä. Sieltä voi löytää vaikka laastarin tai koirankeksin. Parhaina päivinä laukussa on jotain tuliaisia minulle.

Eikä poliisikoiranakaan varmaan kamalaa olisi. Nimittäin kun saisi jahdata rosvoja ja purra niitä luvan kanssa takapuoleen. Ja sitten voisi aina juosta vapaana kun ei tarvitsisi pelätä, että poliisit antavat sakot. Kaupoissakin pitäisi varmaan käydä aina välillä ottamassa kiinni niitä, jotka yrittävät viedä tavaraa ilman niitä lappuja.

Kylläpä elämänuran valinta onkin vaikeaa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s