Osa II

Osa II: Oopperaa korville

Paiskalinnun kotiutumisesta oli kulunut kaksi päivää, kun hermoni alkoivat repeillä. Sain kuunnella aamusta iltaan luentoja maailman kahdeksannesta ihmeestä, keltaisesta kumikanasta ja hänen jalosta suvustaan. Kanalla tuntui olevan enemmän uusintoja kuin valtakunnallisessa televisiossa, joten osasin jo melkein ulkoa tarinansa lapsuusmuistoista Korkeasaaressa.

Vuolaasti hän jaksoi tarinoida, kuinka rakas mummo oli hoivannut häntä ja orpoa sisartaan pienessä mökissä eläintarhan kupeessa. Jotenkin oli hieman vaikea uskoa, että kyseinen kana olisi koskaan edes käynyt eläinkauppaa kauempana, saati sitten että olisi joskus ollut poikanen. Miten kumikana edes voisi olla poikanen? Kasvaako niille lisää kumia vai venyykö vanha kuori isommaksi?

Ja voisiko kanalla oikeasti olla sisar? Sehän tarkoittaisi sitä, että kanalla olisi myös vanhemmat ja että kumikanat voisivat lisääntyä ja täyttää maan. Jälkimmäinen ajatus karmii vieläkin selkäpiitäni.

Kanan jutut kuulostivat siis hieman mystisiltä ollakseen totta, mutta suhtauduin niihin ammattimaisella tyyneydellä. Yhtä jalomielisesti jaksan kuunnella hormonihuuruisen emäntäni surullisia tarinoita elämän kurjuudesta ja kaiken ärsyttävyydestä. Nyökkäilen ymmärtäväisesti ja vedän naamalleni sympaattisen ilmeen.

Sympaattisuuteni alkoi kuitenkin rapistua nopeasti, kun Paiskalintu halusi jälleen kerran demonstroida lahjakkuuttaan musiikin saralla. Pienen näytteen sain jo ensimmäisenä päivänä, joten tiesin miten kauniita sulosointuja olisi tulossa. Tällä kertaa luvassa oli kuitenkin jotain vieläkin kamalampaa, sillä Paiskalintu oli sattunut löytämään kaapista jonkun iänvanhan Frederikin pitkäsoiton. Hän käänteli levyä haltioituneena ja ihaili kannen komeaa värimaailmaa.

Yritin jo tuossa vaiheessa toppuutella höyrypäistä kanaa epäilyttävän suunnitelmansa suhteen, mutta miten ihmeessä estää ehdottoman oikeassa itseään pitävää olentoa? Sanomattakin on selvää, että yritykseni epäonnistui surkeasti.

Niinpä Paiskalintu asetti levyn soimaan. Ensimmäiset tahdit rahisivat soittimessa pelottavan oloisesti ja kana heilutti itseään pitkin olohuoneen mattoa.

”Svengaavaa musaa, beibi”, hän sanoi ja pyöritti keltaista pyllyään musiikin tahdissa.

Minä makasin lattialla ja peitin silmäni suojellakseni sydäntäni tuolta kamalalta näyltä.

”Nyt tekee mieli laulaa”, Paiskalintu tokaisi.

”On niin gruuvia meininkiä, että!”

Sitten se tapahtui. Paiskalintu avasi ammottavan oranssin nokkansa ja alkoi laulaa. Tai ei sitä varsinaisesti lauluksi voi kutsua, niin kamalaa se oli. Sävel muistutti etäisesti Tsingis Khania – todella etäisesti. Sanat hän keksi ilmeisesti omasta päästään, en aivan saanut selvää niistä.

Jos keltaisissa kanoissa olisi volyyminsäätönappi, olisin kernaasti vääntänyt sitä pienemmälle teholle. Valitettavasti tämä kumikana oli tullut vailla kyseistä nappulaa ja ilmeisesti myös vailla useita ruuveja. Tai ainakin kyseiset ruuvit olivat todella löysällä.

Kana kailotti kuuluvasti ja soitti levyä koko ajan lujempaa.

Hyvistä hermoistani huolimatta kärsivällisyyteni alkoi loppua. Eihän tuollaista kiljuntaa jaksaisi kuunnella erkkikään. Armollisesti vedin soittimen johdon pois seinästä juuri kun kana oli pääsemässä falsettiin.

Ajoitukseni oli täydellinen, sillä hetkeä myöhemmin kaksijalkaiset huoltajani tupsahtivat takaisin kotiin. Pahaa-aavistamattomat ihmiseni eivät tajunneet, miltä kaameudelta säästyivät.

Tuossa vaiheessa minäkään en tiennyt mitä tuleman piti; kanan solistinura oli nimittäin kuulunut naapuritaloon asti.

Samana iltana, kun nautin olostani punkassani köllötellen, ovikello soi. Mirja, hirvittävä ketjupolttaja-naapurimme oli päättänyt tulla visiitille. Tämä ei sinänsä ollut mitään uutta, sillä Mirjalla oli usein sananen sanottavanaan milloin mistäkin asiasta. Tällä kertaa asia oli kuitenkin vakava, sillä se koski minua.

Tai oikeastaan asia koski Paiskalintua, mutta eihän emäntäni ja isäntäni sitä tienneet.

Mirja keuhkosi eteisessä emännälleni, joka tuijotti häntä varsin hämmentyneenä.

”Koirallanne taitaa olla käytöshäiriöitä”, Mirja kälätti. ”Se ulvoo täällä kaiket päivät kuin raivotautinen. Kuuluu kuulkaas ihan naapurustoon asti.”

”Kyllä tälle asialle nyt pitää tehdä jotain. Jos ei se hirveä kiljuminen lopu, minä soitan eläinsuojeluun.”, hän uhkaili.

Emäntä ei uskonut korviaan. Että meidän Pikuli, maailman kiltein ja hiljaisin koira, ulvoisi päivät ikäväänsä!

”Ei meidän Pikuli ole kyllä koskaan ulvonut…”, emäntä yritti selittää ja näytti säälittävältä.

Mirja keuhkosi edelleenkin eläintenpidosta ja syytti eläinrääkkääjiksi.

Emäntä olisi voinut väittää Mirjaa valehtelijaksi, mutta valitettavasti tämä oli osannut käyttää nauhuria. Hän kaivoi taskustaan nauhan, jonka oli samana päivänä tallentanut. Nauhan, joka sisälsi mitäs muutakaan kuin Paiskalinnun kaunista hoilotusta.

”Kräääk krööök, viu viu uuuuuuu…”, nauhalta kuului. Ääni kuulosti epäilyttävästi koiran ulvomiselta, mutta kyllähän minä tiesin mistä kurkusta se oikeasti oli tullut. Katsoin syyttävästi keltaista kumikanaa, joka perusilmeellään hymyili olohuoneen nurkassa.

Emäntä pahoitteli kovasti koiran, tai siis oikeasti kumikanan aiheuttamaa häiriötä ja lupasi hoitaa asian. Tämän asian hoitamisen keinot minäkin tiesin, koska naapurin koirat olivat kertoneet. Mirja lähti tyytyväisenä kotiin ja emäntä tuli huolestuneen näköisenä juttelemaan isännälle.

”Meidän tarvitsee varmaan ostaa Pikulille haukunestopanta”, hän sanoi.

”Kuulithan sinäkin sen nauhan. Pikulilla on käytöshäiriöitä, se on eroahdistunut. Kohta se alkaa rikkoa paikkoja päivisin.”

Isäntä nyökkäili myöntyvästi.

Haukunestopanta! Minulle? Paiskalintuhan sen tarvitsisi, en minä. Eikö nuottikorvattomalle kumikanalle olisi laulunestopantoja?

Yritin selittää emännälle, että se oli oikeasti Paiskalintu kun lauloi nauhalla. Tärisin hermostuneesti, heilutin häntääni vimmatusti ja osoitin kumikanaa merkitsevästi. Emäntä näytti alkuun ymmärtävän, mutta sitten kysyi:

”Mikä hätänä, Pikuli? Onko sinulla kakkahätä?”

Ei! Ei minulla ollut kakkahätä, vaikka kakka oli kyllä käynyt mielessä erästä keltaista kanaa ajatellessani.

Emäntä ei selvästikään ymmärtänyt elekieltäni, vaan jankkasi kakkahädästä ja oksentamisesta ja nälästä. Nälkä ei kuulostanut huonolta vaihtoehdolta, joten valitsin sen noista kolmesta.

Seuraavana päivänä nälkä oli kaukana, kun isäntä toi tullessaan haukunestopannan. Se on sellainen härveli, joka kaulassa ollessaan reagoi haukkumiseen suihkuttamalla naamalle jotain ällöttävää töhnää. Paiskalintu katsoi pantaani kiinnostuneena ja alkoi heti tilaisuuden tullen räplätä kyseistä härveliä.

”Tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta kapistukselta”, hän sanoi. ”Se siis estää sinua laulamasta. Hmm. Outoa, koska en ole kuullut sinun koskaan laulavan. Mihin ihmeeseen sitä oikein tarvitset?”

Mutristin kulmiani ja olin valmis hautaamaan kanan puutarhan nurkkaan.

”En minä sitä tarvitsekaan. Tässä on tapahtunut erehdys”, kuiskasin.

”Anteeksi, voitko puhua lujempaa? En kuule mitä sanot!”, Paiskalintu huusi korvaani.

Ajattelematta seurauksia, ärähdin nopeasti takaisin:

”Sinä tarvitset sen! Sinä!”

Samalla hetkellä naamalleni suihkusi pannasta inhottavaa, kirpeää nestettä. Syljeskelin pahaa makua pois suustani ja olin aivan valmis kuristamaan tuon kananretaleen. Niin paljon kuin olikin elävä, harvinaislaatuinen kumikana, päätyisi se nopeasti puutarhan nurkkaan makaamaan!

”Ei sovi huutaa, tuo härveli reagoi huutamiseen”, Paiskalintu neuvoi nerokkaasti. Mittani oli tuolla lauseella täysi. Nappasin kanaa hanurista kiinni ja aioin pöllyttää niin että kumiset höyhenet lentäisivät. Paiskalintu roikkui pää alaspäin ilmassa ja räpiköi säälittävän näköisesti.

”Hjelppiä, hjelppiä”, hän kiljui. ”Maailma on kääntynyt ylösalaisin! Pidä minusta kiinni, etten putoa!”

Tuossa vaiheessa saatoin todeta, ettei Paiskalintu ollut vajan terävin työkalu. Mahtoiko olla työkalu laisinkaan? Eihän tuollaiselle tyhjäpäälle voinut olla vihainen. Sehän oli kumikana!

Laskin kanan alas varoen ja päätin antaa armon käydä oikeudesta. Kaiken kaikkiaan, kanahan oli vain kumilelu, ei kai siitä pidempiaikaista harmia voisi syntyä, eihän?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s